maaliskuuta 19, 2017

We got all these words, can't waste them on another


Tuntuu siltä, että saan viimeinkin mahdollisuuden elää sellaista elämää, josta olen aina hetkittäin uskaltanut unelmoida, mutta jonka olen arjen keskellä työntänyt sivuun ja ajatellut, että ei se ole minua varten. Tai ei ehkä edes, ettei se olisi minua varten, vaan etten vain ansaitse sellaista onnea. Nyt muuttolaatikoihin kiireellä pakatut astiat, kirjat ja vaatteet ovat kuitenkin löytäneet uuden paikkansa uudessa paikassa ja sellaisen viereltä, joka on ollut tässä jo pitkään, mutta ei koskaan samalla tavalla kuin nyt.

Painosta en ole jaksanut edes murehtia. On se tippunut, kyllä. 
67,3 kiloa, painoindeksi 21.
Mutta ei sen tarvitse tippua enää enkä aio sitä aktiivisesti pudottaa. Olen onnellinen niin monesta asiasta, että tämän onnen pilaaminen syömättömyydellä olisi typerintä ikinä. Tämä kaikki tuntuu siltä kuin olisin saanut kokonaisen toisen tilaisuuden elää ja kokea enkä halua mistään hinnasta pilata sitä.



Se aamuyö, jolloin kaikki meni rikki ja sairaalan seinät kaatuivat päällemme eikä kukaan meistä enää koskaan ollut se sama... Silloin sen kaiken keskellä ympärillä oli vain rikkinäisiä sirpaleita, oli pakko pysyä paikoillaan, ei voinut hengittää. Mutta kaikessa siinä hajonneessa ja pirstaloituneessa oli koko ajan se voima, joka toisi kaikki palat jälleen yhteen. Ei koskaan takaisin ilman naarmuja ja näkyviä sirpaleiden rajoja, mutta takaisin kuitenkin.

Ja nyt olen täällä. Ja sinä olet siinä. Ja kaikki tuntuu vihdoinkin oikeasti oikealta.

8 kommenttia:

Mary kirjoitti...

Sä olet todellakin ja aivan 100% ansainnut kaiken onnen ja hyvän olon mikä vaan on olemassa joten et uskokaan miten hymyilin kun tätä luin.
Ihanaa että olet löytänyt asioita jotka tekee sut onnelliseksi ja jotka tuntuu omilta. <3

Anonyymi kirjoitti...

Anonyymi kirjoitti...

Ihan mahtavaa kuulla <3
virtuaalihalaus ja onnentoivotukset jatkoa varten!

Anonyymi kirjoitti...

❤️ Mä seurasin sun blogia aktiivisesti kolme, neljä vuotta sitten, sit parannuin ja lopetin kaikkien sh-asioita sivuavien blogien seuraamisen. Mutta oon miettinyt aika usein mitä sille pojalle kuuluu mikä piti sellasta blogia ja onkohan se elossa, toivottavasti. Googlasin sun blogin tänään kun tulit taas jostain mieleen ja olin niin ilonen kun huomasin, että oot kirjoittanut tänä vuonna ja että oot elossa. Mä en tiedä kuinka paljon täysin tuntemattoman ihmisen puolesta voi olla iloinen mutta mä olen, tosi paljon. Toivon sulle niiiin paljon hyvää ja et elämä kohtelia hyvin jatkossa ❤️

Anonyymi kirjoitti...

Ja muista että susta välitetään ja sua rakastetaan enemmän kuin tiiätkään. Ja että maailma on täynnä sellasii ihmisiä, mitä et oo vielä tavannut mutta ehkä tapaat tulevaisuudessa, jotka on valmiita välittämään ja rakastamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Ja hei. Sitä postauksesta on aikaa mut sanon silti: mene tanssimaan jos haluut. KUKAAN ei arvostele siellä toisten kehoja, tai sit ei oo ammattitaitoinen opettaja. Mut ei kukaan tee sellaista jos ei oo jossain, no, vaikka ammattiin valmentavassa ryhmässä. Ylipäätänsä tanssijoillehan keho on niiden työkalu, kalleinta ja tärkeintä mitä niillä ikinä voi olla, ja niin ne näkee muidenkin kehot. Ne on kiinnostunu meidän kehojen muistista, olemisesta, työskentelystä, asioista ja liikkeistä mistä meidän kehot tykkää ja mitkä on just meille olennaisia. En tiedä missä asut mutta jos asut pääkaupunkiseudulla, voin suositella ihania opeja. Mut tanssi pelasti totaalisesti kuopasta ja samoin sen tuomat ihmiset, kehon arvostus ja välittäminen. Jos tuntuu siltä, että haluut taas tanssia, mene. Käy kokeilemassa. Et menetä mitään.

Thinny kirjoitti...

Pakko myös kommentoida, että seurasin blogiasi silloin vuosia sitten. On ihana lukea, että sinulla menee hyvin.<3

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitathan vielä tänne?