kesäkuuta 11, 2015

http://40.media.tumblr.com/8cb5d2b99dca3f1fed8513b7be179746/tumblr_nozkuvvRUx1qbospho1_500.jpg

Jokainen kerta on liikaa.
Sen huomasin toissapäivänä, kun paniikissa tyhjensin itseäni vessassa Oskarin puheen ja naurun kaikuessa olohuoneesta. Ensimmäinen pieni repsahdus hetkeen, ei tämä maailmaa kaada, tämän jälkeen en enää oksenna, palaan takaisin ruotuun. Vessanpöntön veto, hanasta kylmää vettä kuumille kasvoille, hymy naamalle ja takaisin arkeen. Heikko olo, jalat eivät kanna, näkö sumenee, äh pyörryn taas. Sitten jossain vaiheessa sitä sumeaa oloa huomasin sydämeni tahtien sekoavan, rintakehä tuntui raskaalta, jossain kaukana helähti kipu, mutta muuten tuntui vain painavalta ja jotenkin puutuneelta. 

Loppuilta kului sairaalan seinien ja piippaavien koneiden keskellä. Nukahtelin välillä ja heräsin siitä samasta huoneesta, jossa makasin yritettyäni itsemurhaa kolme vuotta sitten, miettien miksi olin taas täällä. Sairaalassa, letkuissa, tarkkailtavana, tutkittavana. Syömishäiriöinen vetoaa aina siihen, että kyllähän minä silloin joskus tein tätä aivan samaa, miksi tämä tällä kertaa aiheuttaisi jotain pahaa, tajuamatta ollenkaan, että jokainen oksennuskerta, jokainen ahmimiskerta, jokainen paastopäivä on se yksi puupala pois siitä huojuvasta tornista, joka pian leviää epämääräiseksi kasaksi. 

Keho ei ole se yksinkertainen yhtälö, josta saa aina saman vastauksen, kun sen kimppuun käy kynän kanssa. Keho on monimutkaisten merkkien yhtälö, johon tulee ja josta lähtee joka päivä joitakin muuttujia pois eikä koskaan voi tietää, minkä vastauksen saat ennen kuin olet päässyt loppuun asti. Ja seuraavama päivänä joudut taas aloittamaan alusta. Olin vähentänyt oksennuskerrat nollaan ja viime kuussa oksensin yhteensä ehkä 12 kertaa. Keväällä 2012 saatoin oksentaa 5-8 kertaa päivässä. Ja silti juuri tässä, juuri nyt, juuri tällä tämän hetkisellä yhtälöllä olisin voinut kuolla. Kuolla. Tahtomatta sitä, yrittämättä sitä.

En enää ikinä tyhjennä itseäni pakotetusti.
En ikinä.