toukokuuta 07, 2015


Olen alkanut taas oireilemaan.
There, I said it.
En edes tiedä, kirjoitanko tänne enää tämän merkinnän jälkeen, mutta minun oli vain kirjoitettava tuo jonnekin. Ulos päästä, mutta ei pois mielestä.

En koe olevani masentunut, ahdistunut tai mitään muutakaan negatiivista tällä hetkellä. Sen sijaan huomaan perustelevani oireiluani sillä, että haluan jotain omaa. Jotain, joka on vain minun eikä kuulu kenellekään muulle eivätkä tuohon asiaan liittyvät päätökset ole kenenkään muun kuin minun päätettävissäni. Salaisuus, josta kukaan ei tiedä. Tai ehkä enemmänkin salaisuus, josta kukaan ei välttämättä aluksi tiedä, mutta joka kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin kaikille. Haluan jotain, jota kukaan tai mikään ei voi viedä minulta pois.

http://33.media.tumblr.com/efb00e624ac558b571eec3c247c2ad2b/tumblr_mvbwcxr5vg1shxe70o1_500.gif

Epävarmuus?
Tulevaisuuden pelko?
Varmasti.
Tarve yksityisyyteen?
Ehdottomasti.

Tuntuu siltä, että asun lasitalossa ja mitä ikinä teenkin, minne ikinä menenkin, minut nähdään. Minulla ja Oskarilla ei ole salaisuuksia eikä minussa ole yhtäkään edes äärimmäisen pientä palasta, josta hän ei tietäisi. Niin, paitsi se, että syötän taas itseäni nälän tunteella. Kaikki muu on vapaata materiaalia, sivu toisensa perään täysin vapaaseen käyttöön, minua vastaan, minun puolestani. Minussa ei ole enää sumuisia sivupolkuja tai kesken jääneitä lauseita. Kaikki alkaa isolla alkukirjaimella ja päättyy siististi pisteeseen. 

Mutta tätähän minä halusin? Parisuhteen, jossa ei ole salaisuuksia. Parisuhteen, jossa minun ei tarvitse pitää salaisuuksia. Ja nyt, kun minulla on sellainen, se ei riitä. Miksi mikään ei koskaan ikinä riitä? Huomaan jatkuvasti haaveilevani siitä, että pääsisin yhden päivän ajaksi elämään jonkun toisen elämää vaikka ei minulla ole siihen mitään erityistä syytä. Olen yrittänyt työstää omaa elämääni minun temppelikseni, jossa olisi hyvä olla eikä tarvitsisi haaveilla mistään muusta, mutta mitä rauhallisempaa ja ihanampaa elämäni on, sitä enemmän huomaan miettiväni, mitä kaikkea muuta elämäni voisi olla.

http://40.media.tumblr.com/112d3c565a5a49ac2549b6fa58427f18/tumblr_nnz1ifRRUS1qbospho1_500.jpg

Se, mitä en ole uskaltanut sanoa ääneen edes oman pääni sisällä on pelko siitä, että olen sitoutunut liian tiiviisti sellaiseen, mitä en ehkä kuitenkaan vielä haluaisi. Ehkä sen sijaan, että kaipaisin sivupolkuja itseeni, haluaisin niitä elämääni. Päiviä, joista ei koskaan tiedä, miten ne päättyvät. Hauskoja, kamalia tarinoita siitä, miten kavereiden kanssa aloitettu ilta lopulta päättyi aamuyöllä jonkun vieraan kotiin. Minun suurimmat unelmani ovat jo toteutuneet. Suurimmat tavoitteeni - pysyvä, vakaa parisuhde, perhe, työ, kaksi omaa kerrosta rivitalossa - ovat toteutuneet. Mitä sen jälkeen? 

Ja silti... Olisin täysin sekaisin, jos nyt rikkoisin kaiken. Koska minulla on kaikki se, minkä kuitenkin joskus haluan ja tiedän, miten onnekas olen saadessani näin nuorena jakaa seesteisen arkeni sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa olla aivan kokonaan minun. Miksi minä silti jatkuvasti matkustan päässäni satoja kilometrejä, nopeasti, nopeampaa? Miksi mietin, miltä tuntuisi juuri nyt lähteä eikä tulla enää ikinä takaisin? Minne menisin, ketä tapaisin? Voinko pitää nämä kaikki ajatukset vain ajatuksina, ovatko ne vain villejä fantasioita, joiden ei koskaan tarvitse totetua? Vai ovatko ne merkkejä siitä, että olen tehnyt elämästäni jollain tavalla vääränlaisen?

http://41.media.tumblr.com/aa48082660312c8abea773ba87b3fb09/tumblr_nni8hnPKH81qbospho1_500.jpg

En tiedä, mutta tiedän sen, että söin viimeeksi aamupalan.
Ja tiedän kyllä myös sen, mihin tämä loppujen lopuksi johtaa.

3 kommenttia:

Bubble kirjoitti...

Miika rakas, tiedän kuulostavani hirvittävän tekopyhältä ja kliseiseltä, mutta onko sinulla mitään mahdollisuutta/tapaa saada ulkopuolista apua? On normaalia ja luonnollista kaivata takaisin sinne mikä joskus on toiminut, vaikkakin ehkä vain päin helvettiä. Se on luonut näennäisen hallinnan tunteen ja jos se on jossain hetkessä auttanut on rakentunut illuusio siitä, että tapa toimisi vaikkei se oikeastaan toimi. Hetkellinen selviäminen ei auta kun elämä on muutakin kuin hetkellinen helvetti.

Haluaisin osata sanoa jotain, joka auttaisi tai ei kuulostaisi niin kovin typerältä. Haluan sinulle kaikkea hyvää, sinulla on niin paljon hienoja asioita elämässäsi ja tiedät sen itsekin, syömättömyys ja/tai oksentelu ei ole sen arvoista. Ruokailujen kontrollointi on niin näennäistä kontrollia, tiedät sen itsekin ja siitä on turha selittää. Maailmassa ja elämässä on niin paljon enemmän kuin se söikö aamiaisen ja päivällisen välissä vaikka Bootsin wrapin vai ei. Tiedät itsekin elimistösi tarvitsevan ruokaa, olisi ihanaa jos syömättömyys auttaisi oikeasti kun kaikki hajoaa ja mistään ei saa kiinni — näin ei vain ole.

Toivoisin niin kovasti että vielä jonain päivänä pääsisit tästä kaikesta pois, ansaitset elämän ilman ruokailujen miettimistä ja ulkonäöstä stressaamista. En ole ikinä tavannut sinua, mutta vaikutat aivan upealta ihmiseltä. Hirveän paljon voimia ja halauksia<3 Onneksi ainakin Englannin kevät antaa aurinkoa Suomen pimeyden sijaan (:

Anonyymi kirjoitti...

Miika :'(

Niina L kirjoitti...

Ihanaa, että kirjotat pitkästä aikaa<3 Laitoin sulle vastauksen spostiin :) Syömishäiriöihin liittyy aina jonkinlaista salailua ja se varmasti satuttaa Oskaria jos valehtelet ja joutuu aina miettimään ootko oikeesti syönyt vai et. Mutta toivon sulle tosi paljon tsemppejä syömisten kanssa ja muutenkin ! <3