helmikuuta 21, 2015

https://diaryofadubain.files.wordpress.com/2014/02/tumblr_m91yy9zmsu1rdntlto1_500_large.png

Pitkän harkinnan jälkeen päätin, että on aika tuoda loppuun tämä blogi, joka ei ole ajelehtinut ajatuksiini kunnolla enää pitkään aikaan. Se on ollut vain yksi askare ikuisessa tehtävälistassani ja prioriteeteissani bloggaaminen on jo useiden kuukausien ajan pitänyt yhtäjaksoisesti häntää. Ei jaksa, ei huvita, kaikki kertomisen arvoinen kerrotaan jo niin monelle eri henkilölle, että en jaksa toistaa niitä samoja asioita enää blogin puolellekin. Oletin tämän olevan vain vaihe, mutta sitä on nyt kestänyt niin pitkään, että on aika myöntää itselleni, että tämä oli silloin joskus hauskaa, tärkeää ja tarpeellista. Kaikkea sitä, mitä se ei enää ole.

Kiitos kaikille teille, jotka olette tätä hieman takeltelevaa matkaani seuranneet ja olleet tukena! Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen niistä järjen äänistä ja kannustuksista, joita olen teiltä vuosien varrella saanut ja teidän merkityksenne elämääni ja valintoihini on ollut suurempi kuin olen antanut ilmi. Olen myös oppinut ihmisistä paljon enkä suostu enää sokeasti luottamaan jokaiseen vastaantulijaan, vaan kuuntelen omia tuntemuksiani. En voi pelastaa kaikkia, mutta voin pelastaa itseni. Oskari haluaa myös kiittää teitä, jotka olette minua tukeneet ja takoneet järkeä päähäni ja erityisesti hänen mieleensä on jäänyt eräs tyttö, joka yritti saada minulle apua Tampereella. En tiedä seuraako tämä tyttö blogiani enää, mutta jos seuraat niin kiitos, kun yritit!

Toivon, että kaikki te, jotka vihaatte itseänne ja rankaisette kehojanne, ymmärrätte viimein sen, että jokainen voi myös olla oman itsensä paras ystävä, suojelija ja puolustaja. Kuunnelkaa niitä, jotka kehuvat teitä: jokainen luulee itsekkäästi tietävänsä itsestään kaiken ja näkevänsä itsensä niinkuin asiat oikeasti ovat, mutta silti niin moni sensuroi itsestään pois kaiken hyvän ja pitää kehuja valheina. Vaikka itse valehteleekin jatkuvasti itselleen.

"Did you ever realize how much your body loves you? It’s always trying to keep you alive. It’s making sure you breathe while you sleep, stopping cuts from bleeding, fixing broken bones, finding ways to beat the illnesses that might get you. Your body literally loves you so much. It’s time you start loving it back."

Kaikesta voi selvitä. Ei välttämättä aina parantua, mutta omalla asenteella saa muutettua niin paljon! Jos päätät päivästä toiseen haukkua itseäsi, itkeä elämääsi ja jatkaa samojen valintojen tekemistä, jotka tekevät sinusta vain surullisen, niin sitten sinun elämäsi on surullista ja itsevihan täyteistä. Jos sen sijaan päätät etsiä jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja kehua itseäsi aivan mitättömiltä vaikuttavista asioista ja teoista niin lupaan, että alat hiljalleen parantua. Hakeudu keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat käyneet läpi helvetin ja mahdollisesti yhä edelleen osittain kärsivät siitä, mutta jotka ovat kokemustensa kautta oppineet löytämään auringon sieltäkin, missä sitä ei aluksi ollut. Ystäväni isoäiti kuolee syöpään koska tahansa, mutta en ole ikinä tavannut ketään niin elämäniloista. Miksi minä siis vihaisin omaa elämääni ja itseäni? Miksi käyttäisin mahdolliset viimeiset hetkeni sellaiseen enkä nauttisi?

Jos voisin sanoa jotain sille 16-vuotiaalle Miikalle, joka tämän blogin aloitti, sanoisin rauhoitu, hengitä syvään ja mieti hetki, mihin elämääsi käytät, koska halusit tällä hetkellä sitä tai et niin tulet elämään vielä pitkään. Et voi ikuisesti pakoilla vastuun ottamista vaan joskus sinun täytyy joka tapauksessa nostaa itsesi ylös tuosta paskasta ja mitä pidemmäs parantumista siirrät sitä vaikeammaksi se käy. Elämä ei välttämättä ole mikään ihmeellinen lahja, mutta nyt kun kerran olet täällä niin miksi et käyttäisi elämääsi sellaiseen, mikä tuo hymyn ihmisten kasvoille ja saa sinut itsesikin nauramaan? Ja mene puhumaan sille söpölle pojalle, se on tykännyt sinusta jo pitkään!

Kiitos vielä kerran teille ihanille<3 
Eläkää, nähkää, kokekaa. Ei kuolla voi ennen kuin on ensiksi elänyt.

http://24.media.tumblr.com/e0209a844be13206cd784773f315bc98/tumblr_mlx4sbE55l1rd9fqyo1_500.jpg 

http://s9.favim.com/orig/130813/chances-quotes-road-galaxy-Favim.com-851718.jpg

Edit 22.2.: Unohdin mainita sen, että tällä hetkellä olen päässyt muutaman kilon verran normaalipainon puolelle ja jatkan painon nostamista biologiseen painoon! =) Vaikutin ehkä hieman apaattiselta, kun kirjoitin tämän, mutta oikeasti olen onnellisempi kuin pitkään aikaan ja ehkä myös siksi haluan lopettaa blogin pitämisen: se oli keino purkaa sairautta, mutta nyt haluan elää terveen elämäni netin ulkopuolella. Kiitos, ihanat<3 Itkin, kun luin teidän kommentteja. Pitäkää itsestänne huolta!

helmikuuta 08, 2015

http://40.media.tumblr.com/5909c48adeee4781681c712e55cc3697/tumblr_nj2wgmHYb31qbospho1_500.jpg

Kirjoittelu katkesi taas, anteeksi.
Olen laittanut kaiken energiani syömiseen ja arjen hoitamiseen. Välillä olen töissä tuijottanut väsyneenä tietokoneen kirkasta näyttöä kolmen tunnin yöunien jälkeen ja miettinyt, millaista kaikki voisi olla, jos kotona odottaisi vain kissa ja Oskari. Mutta mikään, ei mikään, voita sitä, kun palaan väsyneenä kotiin ja saan vastaani pienen hymyilevän ihmisen, joka kurottaa käsiään, jotta ottaisin hänet syliini. Nostan tuon ihmisen ja hän nauraa. Sirius puskee jalkojani, katsoo minua silmiin ja kertoo tarinoita, kunnes Oskari nappaa tassuttelevan vauvan syliinsä ja pussaa sen pehmeää otsaa. 

Lopulta pääsen liuttamaan sormiani Oskarin pehmeitä hiuksia pitkin, kiedon käteni hänen hiustensa ympärille ja painan hänen suunsa omalleni. Tuo poika tuoksuu turvalta, rakkaudelta, lämpimältä syliltä ja naurulta ja olen niin onnellinen, että saan aina palata takaisin hänen luokseen. Muistan joskus pelänneeni, ettei Oskari pystyisi olemaan tarpeeksi vastuuntuntoinen, jotta voisimme edes asua kahdestaan, mutta koko tuon ajan hän silti onnistui pitämään minut hengissä. Ehkä hän osaa laittaa astianpesukoneen päälle.

http://40.media.tumblr.com/0b5476451463983c6ded76178a2ddbf8/tumblr_ni6v0gcIpI1u8trumo1_500.jpg

Tällä hetkellä päivät koostuvat perheestä ja töistä ja myönnän välillä jättäväni ystäväni liian vähälle huomiolle. Viestittelen toki lähes päivittäin heidän kanssaan, mutta näen heitä aivan liian harvoin. Jos Oskarilla ja minulla on samana päivänä vapaata, nautimme vain toistemme seurasta ja teemme kaikkea sellaista, mitä ei arkena ole ehtinyt tehdä. Jos minä olen viikonloppuna vapaalla yksin, huomaan haluavani viettää sen koko päivän mahdollimman pitkälle omissa oloissani ja nauttia siitä, ettei tarvitse olla menossa minnekään. Työpäivien jälkeen haluan vain kotiin rauhoittumaan ja päästän Oskarin viettämään hieman omaa aikaa.

Pelkään jääväni ulkopuoliseksi, mutta en haluaisi jatkuvasti tyrkyttää Emilyä ystävilleni, joista osa on huomattavan kiusaantuneita tuon pienen ihmisen seurassa. Tuntuu niin oudolta olla yksinäinen sellaisen arjen keskellä, josta nauttii ja jota ei yksittäisistä huonoista hetkistä huolimatta vaihtaisi mihinkään. Täytyy ehkä ottaa aktiivisempi asenne sekä vanhojen ystävien että myös mahdollisten uusien tuttavuuksien suhteen, sillä olen tähän asti ohittanut järjestelmällisesti kaikki perheellisten ystävystymisyritykset. Olen ajatellut, ettei minusta tule sellaista lapsista hössöttävää ihmistä, joka ei osaa enää puhua mistään muusta. Mutta nyt huomaan, ettei minua haittaisi, jos ympärilläni olisi enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät arkeni.

Ei kai oikein muuta... Yleinen mieliala on ihan tyytyväinen ja notkahdukset tuovat lähinnä alakuloisen olon, ei mitään sen suurempaa surua tai masentuneisuutta. Painon kun saisin vielä nousemaan normaalipainoon niin olisin erittäin tyytyväinen!