elokuuta 20, 2014

http://38.media.tumblr.com/878a9453326deb3de8bd9b32497ab144/tumblr_n9ri7tTC8p1qbospho1_500.jpg

Tässä talossa on kohta ehkä enää kolme ruokittavaa suuta, kolme halattavaa ja hoivattavaa olentoa. Ja pelkään, että se murtaa minut. Etten kestä. Kuolen sisältä. Pelkään, että jatkuvasti luulen jonkun sellaisen odottavan minua kotona, joka ei olekaan enää siellä. Etsin, etsin enkä kuitenkaan löydä. Kenestä minä sitten pidän huolta? Kenen takia minä heitän välittömästi kaikki häiriintyneet ajatukset pois mielestäni? Sen pienen ihmisen takia olen halunnut olla niin terve kuin vain pystyn ja koko arkeni on kolmessa kuukaudessa kivuttomasti kaartunut tuon ihmisen tarpeiden ympärille. Mitä minä sitten teen? Ystäväni vitsaili, että nukut kunnon yöunet tietenkin. 

Oskari höpöttää iloisena, puhuu siitä, miten voimme ehkä sittenkin lähteä lyhyelle lomalle vanhempieni kanssa ensi viikolla ja juhlia siellä jossain syntymäpäivääni. Kun pyydän häntä rauhoittumaan ja katsomaan minua silmiin, kertomaan, miten hän oikeasti voi, Oskari sanoo ettei ehdi. Että täytyy vielä käydä kaupassa ja soittaa sähköyhtiöön, sillä jostain syystä heidän kirjeissään on nykyään väärä asuntonumero. Kysyn onko hän kunnossa ja saan vastaukseksi hätääntyneen ja tekopirteän sekaisen tuhahduksen. 
"Tietenkin on!"
Nyökkään ja annan hänen hukuttautua tekemiseen ajattelemisen ja tuntemisen sijasta.

Sattuu.
Sattuu niin,
etten osaa kirjoittaa sitä edes sanoiksi.