maaliskuuta 19, 2014

I ran a hundred miles to loosen up my flow

http://31.media.tumblr.com/2456725fede613f69c969caa77fa6a99/tumblr_n2bq2rtrt41qbospho1_500.jpg

Tämä päivä on sisältänyt kaikkia mahdollisia tunteita, mutta olen niin ylpeä siitä, että sain itse itseni rauhoiteltua. Iltapäivällä mieleen hiipi outo ahdistus, levottomuus ja epätoivo enkä saanut siitä tunteesta kiinni. Oskari oli lähtenyt käymään kaverillaan ja bussissa matkalla tyhjään kotiin, tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kotiin päästyäni kävin läpi lukuisia eri vaihtoehtoja, joilla tyynnyttäisin oloni: ahmiminen, oksentaminen, viiltely, nukkuminen, käveleminen, elokuva... Lopulta päätin lähteä kävelylle. 

Tärisin kylmästä takin ja neuleen alla ja yritin kävellä aina vain nopeammin. Hetken päästä melkein kuulin päässäni, miten ajatukset aukesivat ja kysyin itseltäni hiljaa: mikä minua oikeasti ahdistaa? Yritin selittää itselleni kaikkia mahdollisia syitä ololleni, mutta lopulta palasin kuitenkin aina samaan kysymykseen: entä sitten? Aluksi tuntui siltä, ettei ahdistusvyyhti sisällä kadonnut mihinkään, vaan, että se olisi ainoastaan kasvanut, mutta noin 15 minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni ne pienet, häiritsevät asiat ja sen sijaan mietin, miten ratkaisisin ne tilanteet, jos nuo ahdistavat asiat kävisivät toteen. Kaikki ajatustiet veivät siihen samaan pisteeseen: ei se ole loppu, se ei ole mitään lopullista, se ei vie pois kaikkea sitä, mitä minulla nyt on. 

http://25.media.tumblr.com/0e655cd87a5a4baa7885cad4d6075633/tumblr_mnpulhkciG1r52cu9o1_500.jpg

Olen kesästä 2012 alkaen hiljalleen opetellut ja kehittänyt keinoja, joilla saisin itseni rauhoiteltua, mutta olen tähän asti ollut hieman epäileväinen niiden suhteen. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa positiivinen, oikeasti rationalistinen minä sai voiton siitä jatkuvasti luovuttavasta ja epätoivoisesta minästä. Ehkä jollekin tämä on pieni asia, mutta minä en voinut uskoa sitä todeksi, että olin oikeasti saanut käännettyä mieleni ääripäästä toiseen. Ehkä olen aiemmin luovuttanut liian helpolla, en tiedä, mutta nyt opin sen, että ei oikeasti saa luovuttaa: mieleni on minun mieleni eikä siellä oikeasti ole mitään vierasta tai ulkoa tullutta alienia, joka ohjailisi ajatuksiani. Minä itse olen vastuussa asenteestani ja ajatuksistani.

Oskarin silmistä näki, miten ylpeä hän oli, kun kerroin onnistumisestani ja nyt tunnen oloni niin rauhalliseksi ja vahvaksi. Miksi minä murehdin ja ahdistuin? Ei minulla ole hätää.
Kiitos kaikille, jotka kommentoitte kaikkea ihanaa edelliseen merkintään. Saitte Oskarinkin hymyilemään. =) Oman pään sisälle on aivan liian helppoa upota ja siksi on ehkä hyvä välillä kuunnella, mitä jonkun toisen pään sisällä on. Negatiiviset asiat haluaisi pitää sisällään, ettei satuta muita, mutta ei se ikinä mene niin: läheiset joutuvat kuitenkin aina tavalla tai toisella kärsimään. Minä en halua enää laittaa Oskaria kärsimään tai vanhempiani, mutta ennen kaikkea: en halua tuottaa kärsimystä itselleni.

Enkä halua enää pelätä mitään!

4 kommenttia:

Hiljainentähti kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hiljainentähti kirjoitti...

Ihanaa, että sulla menee paremmin. Tulee niin hyvä mieli lukee tätä. Sä selviät, mä uskon niin, oot jo päässy niin pitkälle. Sä oot niin vahva ihminen! <3

Anonyymi kirjoitti...

♥ oppisinpa mäkin tollasen taidon! :o

Anonyymi kirjoitti...

Ihana postaus. :) Voimia!