maaliskuuta 09, 2014

I am a cold seahorse feeling warm in your sand

http://25.media.tumblr.com/8de04ea30dbd2a31c167aef36185a2f6/tumblr_n1g9ykIzBn1qbospho1_500.jpg

Olen miettinyt pääni puhki paranemista. Sitä, miten sen teen. Miltä sitten tuntuu, kun olen sen saavuttanut. En jaksa enää. En jaksa pyöritellä koko ajan päässäni paranemista paranemista paranemista ja olen huomannut, että ajattelen parantumista yhtä useasti kuin joskus mietin laihtumista. Eikai tämäkään ole tervettä?
Joten nyt yritän hetken aikaa vain olla ja lopettaa liiallinen miettiminen. Parantuminen ei ole sitä, että et oksenna ja että syöt tarpeeksi useasti päivässä, vaan sitä, että ei tarvitse enää miettiä ruokaa ja siihen liittyviä asioita jatkuvasti. En tiedä johtaako tämä rankkaan laihduttamiskierteeseen, mutta toivon, että tämä veisi pois stressin ja sen kaiken raskaan suorittamispaineen, jota minulla parantumisesta on. 

Yritän vain olla. Joskushan minun täytyy sekin kuitenkin oppia. Pelkään, että jos mietin paranemista, ruokailuaikoja ja ruokamääriä liikaa, luisun hiljalleen vain toisen tyyppiseen syömishäiriöön. Eikä tämä parantumisesta stressaaminen auta, sillä silloin on onnistuneita ja epäonnistuneita päiviä, ei pelkästään päiviä. Epäonnistuneen päivän jälkeen ei seuraa vain toinen yritys, vaan sen toisen yrityksen täytyy onnistua enkä jaksa sitä jatkuvaa stressiä siitä, millainen päivästäni tulee. Joten nyt liiallinen ajattelu saa jäädä ja keskityn enemmän elämiseen.

http://24.media.tumblr.com/e92810b68bc9a52ecde07552fa423d1c/tumblr_msarfkkba71r52cu9o1_500.jpg

Toinen outo, uusi asia on se, että en tiedä, onko tämän blogin pitäminen minulle enää tärkeää ja tarpeellista. Olen useasti yrittänyt tulla kirjoittamaan jotain tänne, mutta huomaankin, että olen jo saanut ne kaikki päässäni myllertävät asiat puhuttua auki joko Oskarin, vanhempieni tai ystävieni kanssa. Tuntuu siltä, että minulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa. Ja se on surullista, koska jollain tavalla kai koen pettäväni kaikki tätä blogia lukevat, jos nyt vain lähden ja katoan. 

En tiedä, täytyy miettiä. Tällä hetkellä pystyn olemaan niin raadollinen ja rehellinen Oskarin ja ystävieni edessä, että en tarvitse blogia piilottaakseni tänne sellaisia asioita, joita en voisi kenellekään läheiselleni kertoa. Lisäksi huomaan elämääni hiljalleen hiipineen pieniä asioita, jotka pitävät minut hyvällä tavalla kiireisenä. En ole enää niin pidättyväinen muiden seurassa, joten puolituttujen tai uusien ihmisten tapaaminen ei vie niin paljoa energiaa kuin ennen. Olen pelkästään viimeisen kahden viikon aikana tutustunut neljään ennestään täysin vieraaseen ihmiseen, joiden kanssa vietän nyt mielelläni vapaa-aikaani. En romahtele pienistä vastoinkäymisistä, minun seurassani viihdytään entistä paremmin ja rakastun ihanaan Oskariini melkein joka ikinen päivä uudestaan.

http://25.media.tumblr.com/6a750b86b6055f3b142af8e45344579f/tumblr_n1g7qnJB2o1qbospho1_500.jpg

Vaikka viime aikoina olenkin purkanut tänne paljon pahaa oloani, kun alan miettiä sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, huomaan hymyileväni. Minulla on niin paljon kaikkea kaunista elämässäni ja vaikka oma kehoni tai naamani eivät edelleenkään miellytä, en silti koe olevani itsetuhoinen, masentunut tai minkään kuilun reunalla, valmiina epätoivoisiin pikadieetteihin tai paastoamiseen. Kai tämä on jonkinlaista elämänhallintaa, jollaista en tiennyt omaavani? 

Jätän päätökset blogin jatkamisen suhteen hetkeksi syrjään; voihan olla, että innostun kohta kirjoittamaan uudelleen. Tai sitten blogin aihepiiri muuttuu entisestään ja syömishäiriö on vain lyhyt sivuhuomautus elleivät päivän tai viikon kuulumiset juuri siihen liity. Täytyy katsoa! Nyt yritän pitää unirytmistä kiinni ja siirryn Oskarin viereen lämpimän untuvapeiton alle. Ja huomenna yritän olla mokaamatta kirjoituksia. Kohta tämä loppuu!

6 kommenttia:

Emppuu--- kirjoitti...

Olipa ihanaa lukea tätä. :)
Haleja <3

Hiljainentähti kirjoitti...

Ihanaa, että huomaat sen kaiken kauniin sun elämässä. Minäkin olen huomannut sitä jo vähäsen. Elämä on tosiaan kaunista. Voimia, toivottavasti pärjäät, eikä se paha tule sieltä esiin. <3

Xantine kirjoitti...

Lopeta vaan jos siltä tuntuu! Paraneminen vaatii paljon aivotyötä, mutta paranemisesta ei kannata kuitenkaan tehdä elämän keskipistettä: silloinhan ei elämässä olisi mitään minkä vuoksi parantua. Tsemppiä äikän esseekokeeseen, ite oon menossa kans huomenna uusimaan äikän. :)

Anonyymi kirjoitti...

musta olis tosi surullista jos lopettaisit bloggailun, mut ymmärrän kyllä jos se alkaa tuntuu pakkopullalta! ihanaa et sul on paljo myös hyvii asioit elämässäs. muista nauttii niistä joka päivä! C:

riri kirjoitti...

tauko on aina paikallaan, niin blogissa ja ajattelussa.
olen niin uskomattoman iloinen hyvistä hetkistäsi :)

Kampela kirjoitti...

Hei ja terve. Täällä kirjoittelee eräs anorektikko. Eräs syömishäiriöinen kaverini linkkasi blogisi minulle (tuon kauneusihanteet-postauksen tarkalleen ottaen) ja vaikutuin. Tuli olo, että taidan arvostaa sinua ihmisenä mielipiteidesi takia.
En ole sairastanut periaatteessa pitkään, mutta menin huonoon kuntoon nopeasti. Samalla lailla olen tullut parempaan kuntoon yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä sain vain tahtoni takaisin ja päätin, että nyt lähtee. Nyt voin jo määritellä itseni käytänössä terveeksi, mitä nyt ortoreksia riehuu silloin tällöin, mutta pikkuvikoja.
Miksi tulin kertomaan tämän tänne? No, halusin ehkä vain mainita, että parantujiakin on, ja varmasti sinäkin tulet kuulumaan heihin. Takapakit ovat takuuvarmoja, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kropan kanssa voi olla okei, ja on aika, jolloin et mieti ruokaa yhtään sen enempää kuin on tarpeellista.

http://www.lily.fi/blogit/paskan-maara-vakio/so-i-could-keep-running-what-would-do#comment-form