maaliskuuta 28, 2014

Mä oksensin.
En kerran, en kaksi, enkä kolme
vaan neljä kertaa.
Mä tiesin kyllä, että olo tuntuisi pahalta jälkeenpäin, mutta ei sillä nähtävästi ollut väliä. Vihaan itseäni niin paljon tällä hetkellä, että sille vihantunteelle ei edes ole olemassa sanoja. Haluaisin soittaa Oskarille, mutta en uskalla. Ja mua pelottaa, miten pahaksi tämä ilta etenee. Oon ihan yksin.
Yksin lihava, vastenmielinen, oksennukselta haiseva saamaton raukka, joka nyyhkyttää blogiin kerta toisensa jälkeen epäonnistumisista, vaikka väittää aina parantuvansa.  

Tää oli nyt vika kerta.
Joo, joo.  
Tästä lähtien en murehdi enää painoa.
Ihan varmaan.
Mä parannun.
Just.

Mun sanat on yks iso paskainen valhe eikä mitään muuta. Miksi kukaan koskaan uskoisi yhtään mitään, mitä sanon. En luota itseeni enää ollenkaan. En mihinkään, mitä lupaan tai sanon. Kaikki se "rakastan sua"-lässyn lää. Onko sekään totta edes? Mä vaan valehtelen koko ajan itselleni, Oskarille, vanhemmille, kavereille. Mä oon koko ajan ihan yhtä sairas, mutta osaan vain peittää sen paremmin kuin ikinä aikaisemmin. Ja osaan uskotella itselleni valheita paremmin kuin ikinä.

Oikeasti mä olen ihan helvetin sairas ja tulen aina vaan sairaammaksi ja sairaammaksi, kun katson itseäni peilistä. Mä haluaisin olla terve, mutta en ole. Oon ihan hukassa enkä pääse mihinkään suuntaan. En osaa enää anoreksiaa, en osaa olla terve, en osaa olla mitään. Paitsi valehtelija, se rooli sopii mulle oikein hyvin. En haluaisin olla yksin  nyt, mutta en mä kenenkään seuraa ole ansainnut. Parempi vain syödä syödä ja syödä ja oksentaa, kunnes en enää jaksa. Ja huomenna miettiä taas, missä meni pieleen. Ellen kuole ennen sitä.

maaliskuuta 26, 2014

壓力

http://24.media.tumblr.com/316574f77a2609896922babc0f833ebc/tumblr_n2u56xrhbk1qbospho1_500.jpg

Pää täyttyy sadalla ja yhdellä asialla ja olen aivan varma, että unohdin jotain. Unohdin jonkun kurssin, laskin kurssien yhteismäärän väärin, jätin jotkut kirjoitukset välistä. Täytyy olla jotain, mitä olen unohtanut. Joku asia, johon havahdun keskellä yötä ja sydän jättää monta lyöntiä välistä: niin tietenkin, miksi en huomannut tuota! Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä hermostuneempi olen unohduksista. Muistan kaikki kellonajat ja päivämäärätkin väärin, numerot eivät pysy päässäni, joten olisi vain luonnollista, että olen myös unohtanut jotakin tärkeää.

Lukion lisäksi järjestelen muuttoa Englantiin. Muistettavien asioiden lista on senkin osalta pitkä ja osoitan suurta epäluottamusta Oskaria kohtaan, sillä en uskalla antaa hänelle mitään hoidettavaksi. Pelkään, ettei hän kuitenkaan muista, vaikka tällä hetkellä minun pääni onkin se epäluotettavampi. Mieli sinkoilee etenkin illalla listasta toiseen: mitä pitää huomenna muistaa, mitä teen viikonloppuna, mitä pitää muistaa ensi viikolla, mitä pitää muistaa sanoa jollekin, mikä pitää muistaa lähettää. Tähän asti olen saanut ruksia rasteja ruutuihin, tehty tehty tehty, mutta entä jos kohta joku pysäyttääkin minut? Kertoo, että olen myöhässä, ei onnistu enää. Näen joka yö unia myöhästymisestä, yritän päästä jonnekin ilman, että pääsen eteenpäin. En pääse liikkeelle.

http://25.media.tumblr.com/1cc0d299d7fa6a47bf6ca8a737b3cee7/tumblr_n2u55kDYYH1qbospho1_500.jpg

Unissa minun ympärilläni ollevat ihmiset katsovat minua, joku kysyy olenko kunnossa. He eivät ymmärrä miksi en liiku enkä minäkään tiedä syytä: en vain pääse kuin taaksepäin. Palaan takaisin kotiin, haen pyörän ja yritän päästä sillä eteenpäin, mutta siinä samassa kohtaa kuin viimeksikin minä pysähdyn näkymättömään seinään. Palaan vielä kerran takaisin ja haen auton, auto pysähtyy keskelle tietä ja muut tööttäilevät vihaisena. Olen pahoillani, en minä tiedä miksi olen jumissa, auttakaa minua! Toisissa unissa juoksen pakoon muita ihmisiä, pelkään heitä, juoksen umpikujaan. Anelen, että he eivät satuttaisi minua, yritän keksiä jotain, millä saisin tapettua itseni ennen kuin joku muu sen tekee. Kuuluu pamaus ja herään.

Ainoa asia, mikä tällä hetkellä onnistuu, on syöminen. Kai se on outoa sanoa, että osaan taas syödä, mutta minä osaan. Ateriasuunnitelma on edelleen jääkaapin ovessa, mutta en noudata sitä täysin orjallisesti. Mielessäni mietin, että ei kukaan syö saman verran joka ikinen päivä eikä siihen kuole ja samalla kuitenkin pelkään tuon ajatuksen olevan vain tekosyy vähentää ja vähentää ja vähentää, kunnes aamupala on kolme kuppia kahvia, lounas energiajuoma ja iltapalaksi Pepsi Maxia. Ei se siihen mene. Tiedän, että ainakin Oskari älähtää välittömästi, kun huomaa minun korvaavan ruokaa tupakalla tai nesteillä. Eikä kehonikaan enää kestä sitä samaa vahingollista toimintaa, jota se ennen tyytyi hiljaisena sivusta seuraamaan. Nykyään saan tuntea sen heti, jos syön liian vähän.

Ehkä minä selviän tästä kaikesta.
                          Tee tämä kaikki, jotta voit nauttia kesästä. 
Jaksa vielä vähän.
Jaksa.
Jaksa.
Jaksa.

maaliskuuta 21, 2014

Kauneusihanteet

http://healthyceleb.com/wp-content/uploads/2012/12/Victorias-Secret-Fashion-Show.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan sekavista mietteistäni omaa kehoani kohtaan, mutta päivän pidetessä, löysin vihankohteen, johon voin omaa kehoturhautumistani purkaa: ihanteet. Ja etenkin siis ihanteet, joista tekemällä tehdään "kaikkien" ihanteita. Yleensä tällä hetkellä puhutaan siitä, miten epärealistinen kuva naisvartalosta luodaan laihojen, 180 cm pitkien mallien avulla, joiden kehot eivät useinkaan vastaa kuin todella pienen ryhmän kehoja. Samoin uusin fitspo-villitys on hieman epäilyttävä: opettaako se oikeasti naisia hyväksymään kehonsa vai mainostaako se vain jonkinlaista supersankarimaista kehoa, johon oikeasti vain harva pystyy? Ja kun tässä yrityksessä epäonnistuu, kun rasvaprosentti ei laskekaan alle 10 prosenttiin, eikö fitspo-kulttuuri ole aivan yhtä vahingollista ja itsevihaa aiheuttavaa kuin "tavallinen" thinspokin?


Tänään ystävien "kaljamaha"-valituksia ja vaatekauppojen mainoksia katsellessani huomasin, etteivät oikeasti pelkästään naiset kärsi tästä ahtaasta kehokuvasta, mitä pienestä pitäen meille syötetään, vaikka tuosta aiheesta pidetäänkin enemmän meteliä. Pojille ja miehille on aivan yhtä ahtaat raamit, joihin kaikki eivät todellakaan mahdu eivätkä kaikki edes halua mahtua. Itse olen aina ollut rakenteeltani varsin hoikka enkä ole koskaan haaveillut isoista lihaksista tai sängestä. Silti minullekin jatkuvasti syötetään mainoksissa tuota miesihannetta: vahva, ruskettunut, sänkinen mies. Oikea sankari, pystyy mihin vain, vahva katse, vahva asento, ottaa tilan haltuun, saa kaikki naiset. Jos olet hintelä olet joko nörtti tai homo. Ja homonakaan et missän nimessä voi olla top, sinun täytyy olla bottom.


Nämä mystiset Oikeat Naiset ja Oikeat Miehet ihmetyttävät. Keitä ne oikeasti edes ovat? Jotta joku voisi olla oikea, toisen täytyisi olla ei-oikea. Olenko minä ei-oikea mies, koska en ole sänkinen, ruskettunut ja lihaksikas enkä viihdy cowboy-vaatteissa? Ihan oikeasti: kuka tuollaisen saa päättää? Tai oikeastaan: miksi jonkun annetaan päättä siitä, kuka on oikea ja kuka ei. Doven mainoskampanjat ovat iloinen tuulahdus naisten maailmaan, vaikka tosin nekin osittain saattavat kääntyä jonkinlaiseksi laihojen naisten väheksymiseksi. Et ole oikea nainen, jonka sinulle ei ole "muotoja". Joka tapauksessa Doven mainokset toimivat kuitenkin todellisina jäänsärkijöinä siihen sairaaseen maailmaan, jossa me elämme: meille pitää opettamalla opettaa se, että tältä naiset saattavat näyttää sen sijaan, että he näyttäisivät Victoria's Secret-malleilta. Eikö kukaan enää katso omia nais- tai miksei miessukulaisiaan ja huomaa, että hei, se trendimainos saattaa ehkä hiukan valehdella. On niin surullista, että meidän oikeasti edes täytyy tehdä Doven mainoskamppanjoiden kaltaisia herätyksiä. Luulisi erilaisten kehojen olevan itsestäänselvyys!

http://www.axe.ca/img/thumb/large/anti-dan_large_thumb.jpg

Tai sitten nämä henkilökohtaisen hygienian tuotteet: tee sitä, käytä tätä, jotta miellyttäisit naisia, jotta saisit naisia. En halua. En halua käyttää jotain helvetin hiusgeeliä, jotta miellyttäisin ketään muuta kuin itseäni! Miksi kukaan ei mainosta yhtään mitään siten, että hei, tee jotain kivaa itsellesi. Jotta oma olosi paranee. Koska jos hyvä olo on koko ajan riippuvainen siitä, flirttaileeko joku kanssasi vai ei, niin elämästä on tuleva yhtä helvettiä! Miksei ihmisiä opeteta huolehtimaan itsestään? Ei opeteta, että onni on itsestä kiinni. Sen sijaan opetetaan takertumaan etenkin vastakkaiseen sukupuoleen huomion ja arvostuksen toivossa. Poikien täytyy leikkiä kovia, vaikka eivät sitä olisikaan ja tyttöjen täytyy kikatella vieressä, vaikka heitä ei naurattaisikaan. Huomaa minut, huomaa minut. Anna minulle ihmisarvo.


Olen niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan saa olla onnellinen omana itsenään. Koko ajan ulkopuolelta kerrotaan, millainen sinun kuuluisi olla, jotta olisit "oikea", jotta voisit olla onnellinen. Minä kuulen jatkuvasti kyselyitä siitä, enkö haluaisi olla miehekkäämpi. "Oskarikin varmaan tykkäisi". Entäs jos lopettaisit kertomasta, mitä joku toinen haluaa ja keskittyisit itseesi! Ei, en ihan oikeasti halua olla Calvin Kleinen alusvaatemallin näköinen eikä tuossa ole ripaustakaan kateutta. Minun identiteettiini itsestäni ei kuulu  kehonkarvoitus ja sixpack, get used to it. Nykyajan ihminen kauhistelee vanhempien aikojen univormumaisia käytös- ja pukeutumissääntöjä, mutta en ymmärrä, miten tämä kehounivormu poikkeaa siitä, että joku ei joskus saanut pukeutua tiettyyn kankaaseen, koska se oli varattu vain kuninkaallisille. Yhtä lailla kaikkien kehojen pakottaminen yhteen muottiin on rajoitusten luomista.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/60/1_dolce_gabbana.jpg

Nykyään on täysin ok sanoa vihaavansa kehoaan, sen jälkeen aletaan jakaa dieettivinkkejä. Mutta jos sanot olevasi tyytyväinen itseesi, saat katseita, jotka huutavat päin naamaasi: oletpa töykeä ja itsekäs. Eikai kukaan uskalla olla tyytyväinen itseensä, kun siitä saa vain paskaa niskaansa! Lapset katsovat vanhempiaan, jotka jatkuvasti pakotetaan tai pakottavat itsensä tavoittelemaan sitä unelmakehoa ja oppivat, ettei omaan itseensä saa olla tyytyväinen. Se on turhaa leuhkimista ja aiheutta muille mielipahaa. Sosiaalinen normi on vihata itseään, silloin sinut hyväksytään joukkoon. Paitsi, että sitten, jos sairastut syömishäiriöön, olet sekopää, "mikset vaan voi olla tyytyväinen omaan kehoosi?" Right.

http://fueledbydietcoke.files.wordpress.com/2011/03/faith-hill.jpg

Ja se, mikä tässä on kaikista pahinta? Meistä jokainen tietää, että mainokset kertovat valheita. Että kuvia muokataan helvetistä itään, että mallit vääntäytyvät epäluonnollisiin asentoihin, seisovat varpaillaan, jotta painoindeksi olisi pienempi. Me tiedämme sen. Mutta silti tässä me vain olemme: syömme sitä paskaa, jota meille syötetään ja annamme sen tappaa päässämme kaiken itsekunnioituksen ja -rakkauden. Eikö ihan oikeasti monta miljardia ihmistä pysty tekemään mitään mainostoimistoille ja lehdille? Eikö oikeasti koulussa voitaisi opettaa terveellisen ruokavalion ja liikunnan lisäksi itsensä rakastamisen taitoja? We blame the society, but we are the society. Näin ollen meidän luulisin pystyvän tekemään jotain.

Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi tulen, mutta tässä taisi olla suurinosa höyryistä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, täydellistä ajatustenvirtaa. Nyt menen kylpyyn ja sen jälkeen raahaan Sheldon Coopermaisen kehoni sänkyyn enkä todellakaan ota mukaan sinne yhtään tiimalasivartaloista, isorintaista, kiinteää, pitkähiuksista, valkoisilla hampailla varustettua naista, joka on mahdollisesti hullaantunut käyttämästäni kylpyvaahdosta. Kiitos ei.

maaliskuuta 19, 2014

I ran a hundred miles to loosen up my flow

http://31.media.tumblr.com/2456725fede613f69c969caa77fa6a99/tumblr_n2bq2rtrt41qbospho1_500.jpg

Tämä päivä on sisältänyt kaikkia mahdollisia tunteita, mutta olen niin ylpeä siitä, että sain itse itseni rauhoiteltua. Iltapäivällä mieleen hiipi outo ahdistus, levottomuus ja epätoivo enkä saanut siitä tunteesta kiinni. Oskari oli lähtenyt käymään kaverillaan ja bussissa matkalla tyhjään kotiin, tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kotiin päästyäni kävin läpi lukuisia eri vaihtoehtoja, joilla tyynnyttäisin oloni: ahmiminen, oksentaminen, viiltely, nukkuminen, käveleminen, elokuva... Lopulta päätin lähteä kävelylle. 

Tärisin kylmästä takin ja neuleen alla ja yritin kävellä aina vain nopeammin. Hetken päästä melkein kuulin päässäni, miten ajatukset aukesivat ja kysyin itseltäni hiljaa: mikä minua oikeasti ahdistaa? Yritin selittää itselleni kaikkia mahdollisia syitä ololleni, mutta lopulta palasin kuitenkin aina samaan kysymykseen: entä sitten? Aluksi tuntui siltä, ettei ahdistusvyyhti sisällä kadonnut mihinkään, vaan, että se olisi ainoastaan kasvanut, mutta noin 15 minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni ne pienet, häiritsevät asiat ja sen sijaan mietin, miten ratkaisisin ne tilanteet, jos nuo ahdistavat asiat kävisivät toteen. Kaikki ajatustiet veivät siihen samaan pisteeseen: ei se ole loppu, se ei ole mitään lopullista, se ei vie pois kaikkea sitä, mitä minulla nyt on. 

http://25.media.tumblr.com/0e655cd87a5a4baa7885cad4d6075633/tumblr_mnpulhkciG1r52cu9o1_500.jpg

Olen kesästä 2012 alkaen hiljalleen opetellut ja kehittänyt keinoja, joilla saisin itseni rauhoiteltua, mutta olen tähän asti ollut hieman epäileväinen niiden suhteen. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa positiivinen, oikeasti rationalistinen minä sai voiton siitä jatkuvasti luovuttavasta ja epätoivoisesta minästä. Ehkä jollekin tämä on pieni asia, mutta minä en voinut uskoa sitä todeksi, että olin oikeasti saanut käännettyä mieleni ääripäästä toiseen. Ehkä olen aiemmin luovuttanut liian helpolla, en tiedä, mutta nyt opin sen, että ei oikeasti saa luovuttaa: mieleni on minun mieleni eikä siellä oikeasti ole mitään vierasta tai ulkoa tullutta alienia, joka ohjailisi ajatuksiani. Minä itse olen vastuussa asenteestani ja ajatuksistani.

Oskarin silmistä näki, miten ylpeä hän oli, kun kerroin onnistumisestani ja nyt tunnen oloni niin rauhalliseksi ja vahvaksi. Miksi minä murehdin ja ahdistuin? Ei minulla ole hätää.
Kiitos kaikille, jotka kommentoitte kaikkea ihanaa edelliseen merkintään. Saitte Oskarinkin hymyilemään. =) Oman pään sisälle on aivan liian helppoa upota ja siksi on ehkä hyvä välillä kuunnella, mitä jonkun toisen pään sisällä on. Negatiiviset asiat haluaisi pitää sisällään, ettei satuta muita, mutta ei se ikinä mene niin: läheiset joutuvat kuitenkin aina tavalla tai toisella kärsimään. Minä en halua enää laittaa Oskaria kärsimään tai vanhempiani, mutta ennen kaikkea: en halua tuottaa kärsimystä itselleni.

Enkä halua enää pelätä mitään!

maaliskuuta 13, 2014

To be strong

http://31.media.tumblr.com/be6493f15e6c4b56b5ed0d9e2270a372/tumblr_n2bqm3xTAd1qbospho1_500.jpg

Hymyilen.
Joo, kyllä on ihanaa, kun on niin lämmintä.
Nyökyttelen.
Joo, on kivaa, kun ei tarvitse enää pukea niin paljoa päälle.
Nauran.
Joo, ei mulla oo mitään ongelmaa enää mun kehon suhteen.
Liar, liar.

En pysty olemaan ajattelematta kehoani, koska se seuraa minua koko ajan. Tunnen sen koko ajan ja se, mitä tunnen on liikaa. Joka ikiseen ilmansuuntaan. Kesään on enää pieni hetki enkä minä ole vielä valmis, joten minun on pakko ryhdistäytyä.
Ei alkoholia, ei karkkia, ei rasvaista ruokaa. Tiedän miten monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana olen toistellut samaa, mutta tällä kertaa pääsen pidemmälle ja tällä kertaa saan lihakseni kunnolla esiin rasvan alta. Piirrän kauniita linjoja kehooni, viivoja juoksemaan pitkin vatsaani ja reisiäni. Haluan näyttää terveeltä ja vahvalta. 

ps. Oskari kirjoittaa parhaillaan hänen puoltaan syömisseikkailuistani ja saan sen luultavasti laitettua tänne viimeistään ensi viikon alussa!

maaliskuuta 09, 2014

I am a cold seahorse feeling warm in your sand

http://25.media.tumblr.com/8de04ea30dbd2a31c167aef36185a2f6/tumblr_n1g9ykIzBn1qbospho1_500.jpg

Olen miettinyt pääni puhki paranemista. Sitä, miten sen teen. Miltä sitten tuntuu, kun olen sen saavuttanut. En jaksa enää. En jaksa pyöritellä koko ajan päässäni paranemista paranemista paranemista ja olen huomannut, että ajattelen parantumista yhtä useasti kuin joskus mietin laihtumista. Eikai tämäkään ole tervettä?
Joten nyt yritän hetken aikaa vain olla ja lopettaa liiallinen miettiminen. Parantuminen ei ole sitä, että et oksenna ja että syöt tarpeeksi useasti päivässä, vaan sitä, että ei tarvitse enää miettiä ruokaa ja siihen liittyviä asioita jatkuvasti. En tiedä johtaako tämä rankkaan laihduttamiskierteeseen, mutta toivon, että tämä veisi pois stressin ja sen kaiken raskaan suorittamispaineen, jota minulla parantumisesta on. 

Yritän vain olla. Joskushan minun täytyy sekin kuitenkin oppia. Pelkään, että jos mietin paranemista, ruokailuaikoja ja ruokamääriä liikaa, luisun hiljalleen vain toisen tyyppiseen syömishäiriöön. Eikä tämä parantumisesta stressaaminen auta, sillä silloin on onnistuneita ja epäonnistuneita päiviä, ei pelkästään päiviä. Epäonnistuneen päivän jälkeen ei seuraa vain toinen yritys, vaan sen toisen yrityksen täytyy onnistua enkä jaksa sitä jatkuvaa stressiä siitä, millainen päivästäni tulee. Joten nyt liiallinen ajattelu saa jäädä ja keskityn enemmän elämiseen.

http://24.media.tumblr.com/e92810b68bc9a52ecde07552fa423d1c/tumblr_msarfkkba71r52cu9o1_500.jpg

Toinen outo, uusi asia on se, että en tiedä, onko tämän blogin pitäminen minulle enää tärkeää ja tarpeellista. Olen useasti yrittänyt tulla kirjoittamaan jotain tänne, mutta huomaankin, että olen jo saanut ne kaikki päässäni myllertävät asiat puhuttua auki joko Oskarin, vanhempieni tai ystävieni kanssa. Tuntuu siltä, että minulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa. Ja se on surullista, koska jollain tavalla kai koen pettäväni kaikki tätä blogia lukevat, jos nyt vain lähden ja katoan. 

En tiedä, täytyy miettiä. Tällä hetkellä pystyn olemaan niin raadollinen ja rehellinen Oskarin ja ystävieni edessä, että en tarvitse blogia piilottaakseni tänne sellaisia asioita, joita en voisi kenellekään läheiselleni kertoa. Lisäksi huomaan elämääni hiljalleen hiipineen pieniä asioita, jotka pitävät minut hyvällä tavalla kiireisenä. En ole enää niin pidättyväinen muiden seurassa, joten puolituttujen tai uusien ihmisten tapaaminen ei vie niin paljoa energiaa kuin ennen. Olen pelkästään viimeisen kahden viikon aikana tutustunut neljään ennestään täysin vieraaseen ihmiseen, joiden kanssa vietän nyt mielelläni vapaa-aikaani. En romahtele pienistä vastoinkäymisistä, minun seurassani viihdytään entistä paremmin ja rakastun ihanaan Oskariini melkein joka ikinen päivä uudestaan.

http://25.media.tumblr.com/6a750b86b6055f3b142af8e45344579f/tumblr_n1g7qnJB2o1qbospho1_500.jpg

Vaikka viime aikoina olenkin purkanut tänne paljon pahaa oloani, kun alan miettiä sitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, huomaan hymyileväni. Minulla on niin paljon kaikkea kaunista elämässäni ja vaikka oma kehoni tai naamani eivät edelleenkään miellytä, en silti koe olevani itsetuhoinen, masentunut tai minkään kuilun reunalla, valmiina epätoivoisiin pikadieetteihin tai paastoamiseen. Kai tämä on jonkinlaista elämänhallintaa, jollaista en tiennyt omaavani? 

Jätän päätökset blogin jatkamisen suhteen hetkeksi syrjään; voihan olla, että innostun kohta kirjoittamaan uudelleen. Tai sitten blogin aihepiiri muuttuu entisestään ja syömishäiriö on vain lyhyt sivuhuomautus elleivät päivän tai viikon kuulumiset juuri siihen liity. Täytyy katsoa! Nyt yritän pitää unirytmistä kiinni ja siirryn Oskarin viereen lämpimän untuvapeiton alle. Ja huomenna yritän olla mokaamatta kirjoituksia. Kohta tämä loppuu!

maaliskuuta 07, 2014

What the hell am I doing here?

http://25.media.tumblr.com/ea7f1f268bdef8496d2191b54ba556d3/tumblr_n1duljRonw1qbospho1_500.jpg

Olin viime viikonloppuna pitkästä aikaa entisessä kotikaupungissani, jota olen yrittänyt vältellä sieltä pois muutettuani. En halua muistaa mitään, mitä sinne on jäänyt ja ne tärkeimmät olen ottanut mukaani. Lauantai-iltana katson samoja, vanhoja naamoja ja haluan pois ahtaista sisätiloista. Kaikki ne kasvot muistuttavat minua jostain pahasta, vaikka eivät ne ihmiset ite pahoja ole. Paitsi se yksi. Hän lähestyy minua taas, kuolaa vasten poskeani ja kaulaani, kourii ja lääppii. Läähättää korvaani miten olen varmasti ihanan tiukka ja olen liian väsynyt ja humalassa työntääkseni häntä pois. Tiedän kuitenkin mihin minun täytyy häntä potkaista, jotta pääsen vapaaksi.

http://25.media.tumblr.com/fa790db142b2a9e0e8a5e881d5409b71/tumblr_n0zgmv1xeZ1qbospho1_500.jpg

Menen takaisin keskelle ahdistavaa tungosta ja kovia ääniä. Pyydän musiikin yli Oskarilta, että lähtisimme kotiin, koska en halua jäädä sinne enää hetkeksikään. Oskari hymyilee ja halaa minua, kuiskaa korvaani, että tuoksun oudolta. Sanon, että kotona hän voi tehdä minusta itsensä tuoksuisen ja hän nauraa. Nukahdan neljältä aamuyöllä Oskarin viereen vaatteet päällä ja yritän unohtaa sen, miten se ällöttävä ihminen koski minuun. En minä halua, että kukaan muu koskee minuun kuin Oskari. En halua tuoksua keneltäkään muulta enkä halua, että kukaan muu tietää alastomasta kehostani mitään.

http://25.media.tumblr.com/83ae588f8c23b0ba153153b3f900952a/tumblr_n1nord7CcW1qbospho1_500.jpg

Se ihminen ja hänen sanansa saavat minussa edelleen aikaan puistatusta ja mietin, miten pitkälle hän seuraavaksi menee. Joka ikinen kerta hän lähestyy minua rajummin, hänen sormensa painautuvat syvemmälle ihooni, kun hän pitää minua paikoillaan. Minua pelottaa. Mutta niin kauan kuin hän asuu kaukana minusta ja Oskarista, voin ehkä hengittää. Haluaisin vain ystäväni tietävän, millainen hänen serkkunsa on, mutta ei hän uskoisi enkä halua rikkoa välejäni ystävääni. Joten aion pysyä kaukana sieltä, missä joskus asuin. Kotini on vielä hetken ajan täällä ja kolmen kuukauden päästä olen jo Lontoossa. 
Jätän kaiken pahan. 
Kaikki pahat ihmiset.  
Ikuisesti.

Paino junnaa paikoillaan. Miksei se laske.