joulukuuta 16, 2014

http://41.media.tumblr.com/c031564ada78ae7a616a8c929ed1692e/tumblr_mwrxi6eRqE1sl4lnpo1_500.jpg

Eilinen oksentamatta, tämä päivä oksentamatta.
Kehossa ei yhtäkään uutta viiltoa.
Syönyt en ole tarpeeksi, mutta nautin nyt oksentamattomuudesta, jota yritän jatkaa ensi viikkoon ja jouluun asti. Yli 1000 kaloria tuntuu liian isolta numerolta vaikka tämän päivän tavoitteeksi olinkin alunperin asettanut 1200 kaloria. Yritän antaa sen anteeksi. Oksentaminen on tällä hetkellä minulle paljon vaarallisempaa kuin liian vähäiset kalorit, joten haluan saada sen hallintaan. 

http://38.media.tumblr.com/566b226fa2c217c6497cffe0a1953757/tumblr_neon93Cnmz1u37lpvo1_500.jpg

Hankin tänään viimeisetkin joululahjat ja nautin värikkäistä jouluvaloista, kirkkaanpunaisista joulupalloista ja kultaisista koristenauhoista. Siellä valojen iloisessa sateessa tunsin oloni hyväksi ja eläväksi. Pieniä hymyn hetkiä itkun seassa. Kotiin palatessa keho tärisi väsymyksestä ja rasituksesta, täytin ison mukin lämpimällä teellä ja sanoin lämmittäväni itselleni ruokaa ihan kohta. Oskarin poistuttua lenkille sotkin lautasen, heitin ruoat roskiin ja palasin sohvan lämpöön. 

Haluaisin nukkumaan, mutta vielä on paljon tehtävää. 
Onneksi huomenna saan nukkua pitkään.

joulukuuta 12, 2014

http://t2.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSi1RhuekITIkbc5EU21tAT0Uq-wuKIoWM_ZerjIz8pZiBLEyy72A

Tein päätöksen.
En oksenna maanantaina.
Ihan sama vaikka se olisi ainoa päivä ensi viikolla, jolloin en oksenna. Vaikka itkisin ja tärisisin peiton alla koko päivän, en oksenna. Vaikka liian suuri osa minusta rakastaakin sitä kakomista ja kipua ja sitä pahaa henkistä oloa, minkä tämä kaikki saa aikaan, en oksenna. Annoin itselleni luvan viillelläkin. Kunhan saan yhden puhtaan päivän.

Miksi? 
Koska joululoma lähestyy enkä pysty sukulaisteni edessä pakenemaan yhteisten aterioiden jälkeen heittämään ruokaa ulos. Minulla ei ole mitään syytä lähteä yhtäkkiä yksin kävelylle ja antaa ylen syrjäisen hiekkatien varressa. Ja se kaikki ulos tuleva ruoka haisee eikä kaikissa käytössäni olevissa kylpyhuoneissa ole ikkunoita. Joten täytyy opetella rajoittamaan oksennuskertoja, yrittää sietää ruokaa sisällä. Keksiä joku muu pakokeino. Viiltely? 

http://4.bp.blogspot.com/-ITw0UPgZZ_w/T0vM8x9v26I/AAAAAAAAAbs/-1dnecC4sgA/s1600/blood,bubbles,drowned,ophelia,tumblr,water-dfb8f38a6a6ad8167f30d42784516178_h.jpg

Yöllä näen painajaisia, joissa nuoreksi naiseksi kasvanut Emily katsoo minua tyhjillä silmillään ja kysyy miksi oksensin, miksi syljin verta keittiön lavuaariin, miksi itkin. "Miksi teit näin?" ja hän näyttää ranteitaan, jotka ovat kaksi tummanpunaista, vuotavaa aukkoa. Ja sitten en kuule enää mitä hän sanoo. Ainoa, mitä kuulen on oman vereni humina korvissani, raskas hengitys, joka ei riitä pitämään minua hengissä. 

Miten tää meni taas tähän.
Pahinta on se, etten edes tiedän, jaksanko yrittää parantua enää. 
Jos yrittäisin sinnitellä täällä 20 vuotta vielä... Puolet jo eletty.
Sitten jotain puolihuolimatonta, tapaturmaista.
Mitä mä selitän.
Voiko bulimian kanssa elää?

joulukuuta 10, 2014

Suu veressä

Mietin eilen koko blogin poistamista. Hetkessä siirryin kuitenkin vain sen muuttamiseksi yksityiseksi, mutta lopulta päätin tehdä tästä blogista uneliaan, horrosvaiheeseen siirtyneen. Syy on se, että se kaikki entinen oli niin tekopyhää. Pärjäsin hetken aikaa todella hyvin, söin ateriasuunnitelmieni mukaisesti ja olo oli hyvä, mutta nyt lähes kaikki syödyt ruoat löytävät tiensä alas viemäreihin. Bulimia ei ole ikinä osaston jälkeen iskenyt näin rajusti päin naamaa vaikka monta kertaa olenkin hetkeksi palannut entisiin rutiineihin. Viillellyt olen viikon aikana muutaman kerran ja niiden kertojen jälkeen olen pessyt kylpyhuoneen lattian, jotta syvän punaista verta ei jäisi kaakeleiden väliin. 

Minulla ei ole varaa tällaiseen sekoiluun, mutta teen sitä silti. 
Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä itseinhon määrää, jota tunnen ja jos elämäni päättyminen ei vaikuttaisi pysäyttävästi niin moniin kuin se vaikuttaa, kokeilisin vielä kerran poistua. Vähin äänin esiripun taakse piiloon. Mutta en voi, joten leikin, että jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus mihin? Veren oksentamiseen, ruoan välttelyyn, näännyttämiseen, ahmimiseen parantumiseen? 

Hoidan arkiset askareeni niinkuin minun kuuluukin. Hymyilen työkavereille ja lupaan raportin huomiseksi. Kotona täytän tiskikoneen, syötän perheeni, kirjoitan kauppalistaan paljon ruokaa, jota on kuitenkaan syö. Välttelen Oskarin kysyviä katseita, käsiä vartalollani, "tänään oli tosi raskas päivä, käviskö huomenna?" eikä sekään huominen tule koskaan. Leikin Emilyn ja Siriuksen kanssa olohuoneessa ja olen hetken aikaa kaukana pahasta, kunnes kellon viisarit alkavat pahaenteisesti lähestyä ruoka-aikaa. Minä tiedän, mitä silloin tapahtuu. 

Tässä tämä sensuroimaton, arkinen todellisuus tällä hetkellä.
Olen paska ihminen.
Kiputiloja ympäri kehoa, rytmihäiriöitä, viiltäviä varoituksia keuhkoista ja ruokatorvesta. Veren ja mahahappojen iloinen sekoitus nousee vähän väliä suuhun. 
Olen paska ihminen raunio.
En edes tiedä, miksi kirjoitan tätä. Valivali en oaa syödä. Tai ehkä osaan, mutta en osaa pitää ruokaa sisällä. Kaksitoista päivää ja olen Suomessa sukulaisten pällisteltävänä ja halattavana, "no miten teillä menee siellä Lontoossa?" Hyvin menee. "Miksi sä sitten näytät noin sairaalta?" Koska mä olen sairas. "Taas?" Taas. "Sä kuolet tohon" Niin kuolen.

En osaa sanoa muuta.

marraskuuta 14, 2014

http://40.media.tumblr.com/5c866be7f78501a101930c5a6ecd4492/tumblr_meprhkOx2m1rjj3dio1_1280.jpg

Mä kuolen tähän.
Jos en lopeta nyt. 
Ei huomenna vaan nyt
En oksenna enää kertaakaan, en jätä aterioita välistä vaikka miten ahdistaisi. On pakko saada takaisin se motivaatio, se halu onnistua, se hymy ja nauru. Kiroan itseäni pitkällä listalla pääni sisällä: tyhmä, laiska, sekopää, sairas, naurettava, lapsellinen, itsekäs, typeräpaskakuole. Ei se motivoi, se rikkoo ne hauraatkin onnistumiset, joita saan välillä tehtyä, mutta en minä voi itseäni kehuakaan. 

Hienoa sinä ruma pieni raukka, joka olet taas palannut alipainoon. Tosi hienoa, Miika!
Kato, sun kihlattusi itkee, ihanaa! Sä jopa mietit kuumeisesti sen ruuan kalorimäärää, jota ruokit vauvalle, tosi tervettä jes! Oot kyllä kaikella tapaa todella ehjä ja fiksu ihminen, vau!

http://www.hungertorecover.com/3f50de1698d7631330353a1d3dc5e08a.jpg 

Tiedän, että en ole vielä niin pitkällä kuin silloin joskus. Tiedän, että pelkästään viikko täynnä onnistumisia tekisi paljon. Ja se viikko minun on pakko saada kaivettua esiin ylösnostettujen, puoliksi sulaneiden ruoka-annosten keskeltä. 
Pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko.

lokakuuta 22, 2014

Tauko

http://38.media.tumblr.com/32d7c6d187e9e14652a0d04b004e0e81/tumblr_ncegu3hO5m1qbospho1_500.jpg

Mun on pakko pitää pieni tauko täältä, jotta saan keskitettyä kaiken käytössä olevan ylimääräisen energiani painon nostamiseen. Haluan olla hyvä kihlattu, isä sekä ystävä eikä mulla riitä nyt aika tai voimat myös blogin päivittämiseen ja kuvien keräämiseen. Ja Oskari on kyllä todella huolissaan ja surullinen, jos se nyt on se, mitä jotkut täällä haluavat tietää. Rakkaani kärsii kyllä, ei huolta.

En tiedä, milloin palaan takaisin kirjoittamaan tänne, mutta en ennen kuin olen terveempi. Mua pelottaa, että sydän ei enää lyö huomenna: siihen sattuu ja se tuntuu raskaalta. En halua kuolla. Asetin itselleni liikuntakiellon, kunnes paino nousee lähelle normaalipainoa, mutta en tiedä kuinka paljon pelkkien lenkkien poistaminen arkirutiineista auttaa. Yritän kuitenkin parhaani.

Pitäkää itsestänne huolta!

lokakuuta 19, 2014


Ennen kuin astuin vaa'alle, mietin pitkään, kannattaako se. Hyödynkö siitä mitään. Tarvitseeko minun. Kun luku välkkyi lasivaa'an näytöllä, en ajatellut mitään, koska en ole sisäistänyt brittien painosysteemiä ja arvioin mielessäni painoni 70 kiloon. Painoindeksi hieman yli 20, ei suurta hätä, isoin ongelma ei edelleenkään ole paino vaan pää.

8 st 12.2 lb.
56.3 kg.
BMI 16,8.

Tätä en odottanut, en todellakaan. 
Ahdistaa ihan helvetisti.
Voin vilpittömästi sanoa, etten ole omasta mielestäni syönyt liian vähän ainakaan niin pitkään, että paino olisi voinut pudota näin alas eikä Oskarikaan ole kommentoinut laihtumista. Ehkä hän ei ole ehtinyt huomata? Ehkä hän on vain liian tottunut tähän? Jättääkö hän minut? Onko hän jo luovuttanut? Miettinyt mielessään, että kohta se kaikki alkaa taas uudestaan ja pakannut jo laukkunsa valmiiksi? 

Pää ei ymmärrä tätä. Se sanoo, että olen laihtunut vain vähän, joitakin kiloja, mutta en helvetti näin paljoa! Joudun aloittamaan alusta, aivan alusta. Kuin olisin tullut suoraan osastolta kotiin, syksy 2012, taas ne veriset riidat, oksentelun aloittaminen tauon jälkeen... Haluaisin niin kovasti antaa periksi, antaa paikkani, ruokani, veteni, happeni jonkun toisen käyttöön, mutta olohuoneen toisesta päästä tuijottaa minuun pieni, luottava silmäpari. Ja yläkerrassa puhtailta ja pehmeiltä tuoksuvia pyykkejä viikkaa kaappeihin toinen minuun luottava ihminen. 

Ja minä petän heidät kerta toisensa jälkeen.
Petän itseni aina vain uudestaan ja uudestaan.
Miten pääsen täältä taas ylös? En jaksa.

Maailma on suuri mut mitä sil on väliä
avara ja kaunis mut mitä sil on väliä
itse olen aina sama ja aina tässä

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan
vievät minut kauaksi kotoani nopeaan
vievät minut kauas silti oon aina tässä
en pääse pois
en pääse pois
Maija Vilkkumaa - Ei susta huomaa

elokuuta 20, 2014

http://38.media.tumblr.com/878a9453326deb3de8bd9b32497ab144/tumblr_n9ri7tTC8p1qbospho1_500.jpg

Tässä talossa on kohta ehkä enää kolme ruokittavaa suuta, kolme halattavaa ja hoivattavaa olentoa. Ja pelkään, että se murtaa minut. Etten kestä. Kuolen sisältä. Pelkään, että jatkuvasti luulen jonkun sellaisen odottavan minua kotona, joka ei olekaan enää siellä. Etsin, etsin enkä kuitenkaan löydä. Kenestä minä sitten pidän huolta? Kenen takia minä heitän välittömästi kaikki häiriintyneet ajatukset pois mielestäni? Sen pienen ihmisen takia olen halunnut olla niin terve kuin vain pystyn ja koko arkeni on kolmessa kuukaudessa kivuttomasti kaartunut tuon ihmisen tarpeiden ympärille. Mitä minä sitten teen? Ystäväni vitsaili, että nukut kunnon yöunet tietenkin. 

Oskari höpöttää iloisena, puhuu siitä, miten voimme ehkä sittenkin lähteä lyhyelle lomalle vanhempieni kanssa ensi viikolla ja juhlia siellä jossain syntymäpäivääni. Kun pyydän häntä rauhoittumaan ja katsomaan minua silmiin, kertomaan, miten hän oikeasti voi, Oskari sanoo ettei ehdi. Että täytyy vielä käydä kaupassa ja soittaa sähköyhtiöön, sillä jostain syystä heidän kirjeissään on nykyään väärä asuntonumero. Kysyn onko hän kunnossa ja saan vastaukseksi hätääntyneen ja tekopirteän sekaisen tuhahduksen. 
"Tietenkin on!"
Nyökkään ja annan hänen hukuttautua tekemiseen ajattelemisen ja tuntemisen sijasta.

Sattuu.
Sattuu niin,
etten osaa kirjoittaa sitä edes sanoiksi.

heinäkuuta 22, 2014

Clap along if you feel like happiness is the truth

http://38.media.tumblr.com/1c3863f855dd9277d9ac03167e11d9f8/tumblr_n93u0kQHx31qbospho1_500.jpg

Jotain outoa on tapahtunut ja päässäni on ehkä viimeinkin loksahtanut se yksi pitkään junnannut palanen omalle, pienelle paikalleen. Painoindeksi 21 enkä omasta mielestäni ole koskaan näyttänyt näin hyvältä ja hoikalta. Tätä tunnetta on todella vaikeaa kuvailla ja ihmettelen joka ikinen päivä sitä samaa peilin edessä: näytän omasta mielestäni oikeasti, valehtelematta, hyvältä. Minä! Omasta mielestäni! Miten se edes on mahdollista.

Olen odottanut jotakin isoa ja käänteentekevää viimeiset kaksi vuotta ja nyt tuntuu siltä, että se jokin on viimeinkin tapahtunut, sillä ylipäätään ne silmät, joilla tätä maailmaa katson, tuntuvat muuttuneen kokonaan uusiksi. Olen saanut muutamat ahdistusjärkäleet rikottua pieniksi murusiksi hyvin helpolla enkä enää murehdi niitä samoja asioita, jotka saivat minut aiemmin itkemään.
Ei, Oskari ei todellakaan ole jättämässä minua, koska kukaan poika ei ole hänelle niin rakas ja tärkeä kuin minä.
Ei, en pullistu ylipainoiseksi, kun syön riittävästi terveellistä ruokaa joka päivä.

http://38.media.tumblr.com/7e942f6a2ff0cfaaa0b61c7d0342e369/tumblr_n91bchjcrO1qbospho1_500.jpg

Outo tyyneys on laskeutunut päälleni enkä enää edes tee sitä, mitä ennen olisin tehnyt: ennen olisin itkenyt silmäni päästä peläten sitä hetkeä, kun tämä ihana, euforinen tunne katoaa. Nyt minä keskityn elämään sitä tunnetta ja viemään sen tunteen mukanani tuleviinkin päiviin. Olen myös ymmärtänyt jotain, minkä luulin aiemmin ymmärtäneeni, mutta joka kuitenkin on sotkenut ajatuskuvioitani jo pitkään. Etenkin länsimaissa opetetaan tahalteen ja tahtomatta, että mieli ja ruumis ovat kaksi eri asiaa, joista mieli on se arvokaampi. Keho on mädäntyvää lihaa, himoavaa lihaa, väkivaltaista ja mielipuolista lihaa. Ja mieli on jotain puhdasta ja kaunista, sellaista, joka jää elämään senkin jälkeen, kun keho on kuopattu.
Mutta ei se niin mene.

Minä en ole mieleni. 
Minä olen se yhdistelmä, jonka kehoni ja mieleni luovat. Minä olen arpeni, pituuteni, silmien värini ja oikeakätisyyteni yhtä paljon kuin olen myös looginen päättelykykyni ja kaikki muistoni. Ei ole olemassa kehosta irrallista minää, joten minun on pidettävä tästä kehosta huolta, koska fyysinen hyvinvointi kanavoituu henkiseksi hyvinvoinnikseni. Sisälläni pyörii pieni, tuttu ja turvallinen piiri, jossa fyysinen ja henkinen minäni sekä antavat toisilleen että ottavat toisiltaan. 

http://38.media.tumblr.com/24aca02312fa99735badb9b642bf6cf5/tumblr_n8c3ez3GF31qbospho1_500.jpg

Ja se tuntuu aivan uskomattoman ihanalta. Tätä kirjoittaessa, työpaperit ympäri keittiön pöytää ja tiskivuoren odottaessa selän takana, minä oikeasti itken, koska olen niin onnellinen. Sen tajuaminen, että oikeasti välittää itsestään, on niin vahva ja tunteellinen hetki, että en ainakaan vielä ole löytänyt kunnollisia sanoja kuvatakseni sitä. Minä vain tiedän sen, että minun on hyvä olla juuri tälläisenä kuin mitä olen. Olen hyvä, olen söpö, olen vahva, olen minä. Enkä voi olla miettimättä, että tätä se on, mistä ne syömishäiriöstä parantuneet ovat puhuneet. Se, kun näkee itsensä viimeinkin sellaisena millainen oikeasti on. Miksi minä pelkäsin tätä niin paljon? Minähän olen ihana! 

Nopea päivitys, koska tehtävää on paljon ja Oskari ryntää kohta ulko-ovesta sisään nälkäisenä. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kaiken ylös, jos vaikka huomenna sattuisikin olemaan huonompi päivä: haluan muistaa tämän jumalaisen hyvän olon tunteen aina ja ammentaa siitä lisää voimaa huonoina hetkinä. Yritän kirjoittaa enemmän pian! Nautitaan ihanasta helteestä, jota siellä Suomessakin on, ja itketään loskaa ja räntää myöhemmin. 
Oikeastaan: kaikkea voi itkeä myöhemmin.

kesäkuuta 07, 2014

Try again

http://data3.whicdn.com/images/119260150/large.jpg

Olen selvästi vielä heikompi kuin miltä minusta tuntuu: tämän viikon alussa ystäväporukkaamme liittyi bulimiaa ja anoreksiaa sairastava poika, jonka kanssa keskustelin paljon pimenevinä, humalaisina kesäöinä. Se poika on täydellisessä kuherrusvaiheessa sairautensa kanssa ja viime aikoina pienenä kököttänyt syömishäiriö-Miika otti pojan jokaiset sanat sisäänsä ja päädyin eilen oksentamaan. Ai niin, ja tänään. 

Olo on väsynyt, pelokas, hermostunut. Päätimme Oskarin kanssa jäädä tänään viettämään rauhallista koti-iltaa, jotta en humalapäissäni sorru taas. Olemme keskustelleet ystäviemme kanssa siitä, että en voi olla tuon pojan lähellä ja olen sanonut siitä hänelle suoraan. Tämä tuntuu liioitellulta, ihmeelliseltä ylimääräiseltä draamalta, mutta en halua asettaa sitä syömishäiriön kylmää asetta enää ikinä ohimolleni. . 

Noista kahdesta oksennuskerrasta huolimatta olen todella onnellinen ja tuntuu ihanan epätodelliselta herätä täältä jokainen aamu. Yritän kirjoittaa enemmän ensi viikolla, nyt jatkan pahvilaatikoiden purkamista! =)

toukokuuta 21, 2014

Go and never come back


Uusin perheenjäsen, Sirius!
Ensimmäiset isien väliset väittelyt on jo käyty: minun mielestäni mau voisi aivan hyvin nukkua minun ja Oskarin välissä tai jalkopäässä, mutta Oskari on sitä mieltä, että kissan paikka ei ole ihmisen sängyssä. Tämän asian selvittelyä jatketaan... ='D Siitä olemme kuitenkin samaa mieltä, että Sirius viihtyy aivan liian hyvin sylissä: eilen pidin sitä tunnin sylissä eikä edes minun hääräämiseni keittiön, kylpyhuoneen ja olohuoneen välillä häirinnyt pientä kanssamatkustajaa. Toinen sen lempipaikka on Oskarin olkapäillä etenkin aamuisin, kun teemme aamupalaa.

Ensi viikolla alamme pakata pientä elämäämme lukuisiin eri pahvilaatikkoihin ja yritämme haalia mukaan vain kaiken tarpeellisen. Siirrymme Oskarin ja kissan kanssa 80 neliöstä puolet pienempään, joten kaikki ylimääräinen viedään vanhempieni luokse säilöön. Kaikki toistelevat koko sitä, että kyllä sieltä pääsee takaisin, katsokaa rauhassa, jos ei tunnu hyvältä, teillä on aina koti täällä... Ja minä vain tiedän, tiedän, että en tule enää takaisin. En ole ikinä haluamalla halunnut asua ulkomailla ja nyt huomaan olevani ystäväpiirissäni ainoa, joka karkaa kotoaan enkä ole suunnitellut palaavani takaisin.

En malta odottaa.
En jaksa odottaa.
En halua odottaa.

toukokuuta 16, 2014

Now I’m floating like a butterfly, stinging like a bee I earned my stripes

http://24.media.tumblr.com/4c2cb88500a60e0395664a27d08fc2b0/tumblr_n5lb9vvyjm1qbospho1_500.jpg

L, L, E, E, E, M.
Suu loksahtaa auki, kurkussa tuntuu oudolta. Sitten kyyneleet yrittävät nousta ylös, painan ne takaisin piiloon. Oskan rivi tuo kyyneleet uudelleen ylös: olen sinusta niin ylpeä, rakas.
Oskari ja minä katsomme toisiamme ujoina, emme sano mitään. Mutta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että me selvisimme. Selvisimme yhdessä ja selviämme jatkossakin.

Olen vain niin tyhjä, hyvällä tavalla. Tyhjä huolista, tyhjä ahdistuksesta, tyhjä peloista ja minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että pystyn oikeasti ihan mihin vain haluan. Olen jatkanut säännöllisesti syömistä, olemme Oskarin kanssa lenkkeilleet ahkerasti, olen lisäksi jopa käynyt salilla. Kaikki on valmis sunnuntaita varten, kun pieni mustavalkoinen kissa saapuu. Huomenna pidämme ystäviemme kanssa omat ylioppilasjuhlat: teemme ruokaa, katsomme elokuvia, kuuntelemme musiikkia, pullonpyöritystä, juomapelejä, totuutta ja tehtävää.

http://31.media.tumblr.com/03e8f5fb7177b918e319d83ced6551a0/tumblr_n5inc60hXC1qbospho1_500.jpg

Cipralexien poisjättämistä ei huomaa enkä voi uskoa tätä. Varmasti yleisesti ottaen parempi oma asenne vaikuttaa, samoin kuin kunnon ravinto ja liikunta, mutta en minä silti olisi uskonut tämän olevan näin helppoa. Olen nyt kertonut tästä vanhemmilleni, samoin olen käynyt lääkärillä, joka hyväksyi lääkkeiden poisjättämisen kunhan käyn vielä ennen Lontooseen lähtemistä tarkastuskäynnillä.

Täällä on kohta jo 450 lukijaa ja ajattelin, että voisin tehdä jonkinlaisen teemapostauksen sitten, kun tuo luku joskus täyttyy. Päivä kuvina-haaste on aina ollut sellainen, jota olen halunnut kokeilla, mutta voisin ehkä jopa tehdä jonkinlaisen kyselyn teemasta, jos osaan niin te saatte itse päättää. =D
En osaa kirjoittaa muuta. Olen niin onnellinen, että hienojen lauseiden sijasta saisin helpommin aikaiseksi paljon kuplivaa puhetta. Päässä pyörii niin paljon kaikkea ihanaa ja iloista, että en malta pysyä paikoillani.

.

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready 'cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, 
dancing through the fire
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
'Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Katy Perry - Roar

toukokuuta 11, 2014

You are what you eat so don't be cheap and fake

http://data2.whicdn.com/images/115335838/large.jpg

Uskon tämän viikonlopun jälkeen, että olen todella matkalla kohti jonkinlaista ahmimishäiriötä, mutta en pelkää sitä vielä: saan kyllä siltä katkottua siivet, kunhan nyt syön säännöllisesti enkä ajattele ruokaa liikaa. Perjantaina taivaalta satoi suuria pisaroita kasvaviin, syviin lammikoihin, ja minä ja Oskari makoilimme sohvalla katsoen kolme elokuvaa. Söimme paljon enkä minä osannut lopettaa, sillä mielessäni pyöri vain ajatus siitä, että kaikki se roskaruoka oli saatava loppumaan samana iltana. Mitään ei saanut jäädä huomiseksi, huomisesta tulisi puhdas päivä. 

Ei tullut.
Pidimme meidän luona Euroviisujen kisakatsomon, johon osallistui kuusi ystävämme, paljon viinaa, sipsiä, karkkia, ystäväni leipomia leivoksia...Yöllä kylpyhuoneeseen matkalla ollessani huomasin keittiön pöydällä vielä kaksi leivosta. Söin ne, koska mitään ei saanut jäädä seuraavalle päivälle. 
"Seuraavasta päivästä tulee puhdas päivä."
No, ei tullut.

http://data3.whicdn.com/images/115523909/large.jpg

Huomenna syön kunnon aamupalan, koska olen huomannut, että aamupalan syöminen liian myöhään tai sen kokonaan poisjättäminen on pahinta, mitä voin tehdä. Minulle on muodostunut tietty aamupalarutiini ja jos en pysty suorittamaan sitä rutiinia, on hyvin mahdollista, että loppupäivä ei suju syömisten suhteen erityisen hyvin. Jos en syö aamupalaa, nälkä joko katoaa loppupäiväksi kokonaan tai kaataa minut polvilleni maahan, jonka seurauksena ahmin.

Oskarikin on luvannut osallistua siihen, että pysyttelemme hetken aikaa herkuista erossa ja olemme tänään heittäneet pois kaiken mahdollisen pahan ruoan. Kävelimme ruokakauppaan, jotta saimme korvattua valkoisen pastan täysjyvällä, valkoisen riisin tummalla riisillä. Jauheliha vaihtui broilerin rintaan. Rasvatonta maitoa, mysliä, pakastemansikoita ja -mustikoita, jäävuorisalaattia, rucolaa, maustamatonta rahkaa. Kassalla Oskarin pakatessa ensi viikon terveyksiä kangaskasseihin, katsoin häntä ja huokaisin mielessäni, miten paljon häntä rakastankin.

http://37.media.tumblr.com/91e8e43e705a1fec2e9997ebc404efe3/tumblr_n01wsiIEBU1sfv4pxo1_400.gif

Ensi viikolla tapahtuu taas niin paljon ihania asioita, että en varmasti edes ehdi miettiä ruokaa liikaa. Aion vain nauttia sen laittamisesta ja katsoa pöydän toisella puolella istuvaa vaaleahiuksista poikaa. Lihakseni tuntuvat viime aikojen roskaruoasta huolimatta vahvemmilta ja selkeämmiltä kuin koskaan ja aion jatkaa niiden esiin puskemista. Vaikka tämänkin viikonlopun ruoka ahdistaa, tunnen kehostani kumpuavan sellaista voimaa, jota siitä ei ole koskaan ollut.

toukokuuta 07, 2014

Binge on life, purge negativity, starve guilty feelings


Olen nyt kolme päivää yrittänyt, laskenut, pohtinut, purrut hammasta ja syönyt ajoittaisesta ahdistuksestani huolimatta. Sunnuntai-iltana murruin taas Oskarin edessä, itkin heikkona ja maanantain lupasimme kummatkin aloittaa paremmalla mielellä. Ostin proteiinijauhetta, vaikka olen aina inhonnut kaikenlaista hysteeristä protsku-reeni-Nike-kirkkaat~treenivaatteet-elämäntapaa, mutta mietin, että tämä saattaisi motivoida minua syömään enemmän. Samalla, kun tulisin huomaamatta saaneeksi enemmän kaloreita ja proteiiniakin: en nimittäin pysty juomaan tuota jauhetta veden kanssa, koska se maistuu sekä minun että Oskarin mielestä ihan räältä. ='D Joten rasvatonta maitoa siis ainakin kahdesti päivässä.

http://data2.whicdn.com/images/114421824/large.jpg

Tällä hetkellä olo on ihan hyvä. Syön edelleen liian vähän, tiedän, mutta syön tarpeeksi, jotta pystyn keskittymään. Ja sitten, kun huomaan, että tällä ei liho, voin nostaa kalorirajaa ylemmäs. Olen nyt jättänyt Cipralexit ottamatta enkä voi sanoa tuntevani suurta muutosta itsessäni. Enemmänkin ne muistuttivat joka päivä siitä, että minun aivoni ovat sekaisin eikä niiden ottaminen muuttunut koskaan huomaamattomaksi rutiiniksi. En ole kertonut vanhemmilleni tästä vielä, koska haluan odottaa hetken ja katsoa, muutunko itsetuhoiseksi sekopääksi vai voisinko jättää lääkkeet kokonaan pois.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lgt79ufzjZ1qewx02o1_500.jpg

Koulu ei tällä hetkellä ahdista ja joka viikko askel tuntuu kevyemmältä. Deadline deadlinen jälkeen olen taas hieman kevyempi ja huolettomampi. Minulla ja Oskarilla on ikioma kaksio Lontoossa odottamassa, saamme ensi viikolla pienen kissan tassuttelemaan nykyiseen asuntoomme ja olen muutaman baarireissun aikana tutustunut taas uusiin, upeisiin ihmisiin, joista kolmen seurasta saan nauttia kesällä Englannissakin. Niin outoa kuin se onkin, pelkästään syöminen voi tehdä olosta paljon paremman. Ei se poista ongelmia, mutta ongelmien käsittely helpottuu.

http://data2.whicdn.com/images/113297311/large.jpg

Teen taas sadannen kerran sen lupauksen, että paranen kyllä. 
Tällä kertaa teen sen oikeasti ensimmäistä kertaa itseni takia ilman liiallista ajattelua ja jääkaapin ovessa olleita ateriasuunnitelmia ja lautasmalleja. Kaikki motivaatiolauseet on heitetty roskakoriin, kaikki jäljet on piilotettu. Oskari katsoi minua silmiin ja kysyi hitaasti, haluanko varmasti hävittää kaikki positiiviset sanat ja kannustukset. Mietin hetken ja vastasin, että helpointa on, kun asuinympäristöni ei huomioi mahdollista sairauttani. Kun jokaista minun päätöstäni ja tunnetilaani ei arvostella syömishäiriöni kautta.

Kokeilen toimiiko se, jos en vain huomioi koko sairautta. 
Huutakoon pimeässä yksinään ja niin kauan kuin se ei osaa ilmaista itseään muuten kuin sylkemällä päälle, en huomoi sitä.

toukokuuta 04, 2014

For this is the end, I've drowned and dreamt this moment

http://data3.whicdn.com/images/114489534/large.jpg

Tämän päivän ruokasaldo huutaa päässä, vatsassa ja jossain kaukana viemärissä:
- 1dl puuroa
- pakastemansikoita
- lasillinen appelsiinimehua
- neljä suklaakeksiä
- kaksi kevätkäärylettä
- pippurilla maustettua porsaanlihaa ja valkoista riisiä
- friteerattua banaani ja jäätelöä
- puolikas Geisha-suklaalevy
- puolikas Pringles-purkki
- kaksi omenasiideriä
- kaakao kermavaahdolla
- yksi ruisleipä voilla, tomaatilla ja kurkulla

http://data3.whicdn.com/images/111405095/large.jpg

Lämpimän ruoan ja jälkiruoan onnistuin oksentamaan pois sillä seurauksella, että vatsa puristi itsensä kivuliaaksi pieneksi kasaksi ja krampit jatkuivat tunnin ajan. Keltaisten ja kultaisten koristeiden seassa, kiinalaisessa painajaisessa, ympäriltä kuului niin paljon iloa ja naurua. Oskari katsoi minua hymyillen, minun hymyni kuoli ennen kuin se edes ehti huulilleni. Pakenin sitä kaikkea onnea, jota muut kuplivat minun vartaloni tippuessa suurina mätänevinä paiseina punaisille matoille.

Myös tunti sitten oksentamani juomat ja ruisleipä aiheuttivat tuskaisia kramppeja ja edelleen pää tuntuu heikolta ja usvaiselta. En halua enää ahmia enkä halua enää oksentaa. Tuntuu suurelta häviöltä sanoa, että en pysty enää syömään alle tuhatta kaloria päivässä valumatta kierteeseen, jossa ahdan vatsani täyteen ja seuraavana päivänä yritän paastota. Pystyin siihen joskus. Nautin nälästä eikä se saanut minua hakeutumaan ruoan ääreen, päinvastoin: mitä nälkäisempi olin, sitä enemmän välttelin ruokaa.

http://data1.whicdn.com/images/114231313/large.png

En osaa sitä enää enkä voi sille mitään, että tunnen siitä katkeruutta. En osaa syödä, en osaa olla syömättä. Kaikki kuri sisältäni on kadonnut ja tilalle on tullut mukavuudenahne sika. Olen se inhoamani musta varjo kylpyammeessa, joka ahmii kylpylän kaikki ruoat siinä animaatioelokuvassa, jota inhoan. 

Teen lupauksen siitä, että aloitan huomenna syömään paremmin. Katson kuvia laihoista ihmisistä ja teen uuden päätöksen siitä, että syön huomenna korkeintaan 500 kaloria. Pelaan venäläistä rulettia ja olen liian typerä pelastaakseni itseni siltä riskiltä, että saan luodin suoraan otsaani. Enemmin tai myöhemmin. 

http://data2.whicdn.com/images/110395301/large.jpg

En vain usko enää uuteen alkuun. Luen läpi vanhoja merkintöjäni ja niiden kirjoittaja tuntuu täysin vieraalta. Olenko minä oikeasti voinut joskus noin hyvin? Olenko minä oikeasti osannut syödä? Ei tunnu uskottavalta. Se iloinen ja elämää täynnä ollut poika ei voinut olla minä. Minä olen tehty pienistä valonsäteistä, jotka näyttävät sen kaiken ruman, mitä minussa on. Minut on tehty epäonnistumisista, kyyneleistä ja paksusta, pahan hajuisesta oksennuksesta. Jostain kaukaa mieleeni ovat palanneet ne tutut ja turvalliset ajatukset: jos sattuu liikaa, voit lähteä. 

Joka päivä olen sujauttanut pienen valkoisen pillerin taskuuni tai hihaani ja heittänyt sen myöhemmin pois. Juonut vettä ja nostanut leukani ylös, jotta vesi ja näkymätön pilleri valuisivat paremmin sisääni. Hymyillyt Oskarille ja sanonut, että olen valmis lähtemään kouluun. Koulussa mietin sitä terotinta, jonka terän voisin repiä irti, jotta se pääsisi repimään minun ihoni. Mietin sitä, miltä tuntuisi valua uudelleen siihen ihanaan hämärään, jossa olin kohta kaksi vuotta sitten. Siihen, jossa äänet kuuluivat kumeina ja kipu lakkasi. Ja tällä kertaa minun ei tarvitsisi herätä sairaalaan valkoiseen valoon. Tällä kertaa vajoaisin ikuisesti pehmeään mustaan.

http://data1.whicdn.com/images/111862165/large.jpg

toukokuuta 03, 2014

Are you ready for a perfect storm?

http://24.media.tumblr.com/49999a31c33fd7bf17f49bc219312df5/tumblr_n195h9mEy31r61i6yo1_1280.jpg

Join vappuna itseni kamalaan kuntoon. Filmi katkeaa yhdentoista jälkeen, seuraavana päivänä heräsin olohuoneen sohvalta. Yksi kotiimme päätyneistä vieraista oli jonkun kaverin kaveri, tarjosin hänelle kahvia ja särkylääkkeen. Laskeskelin ruokapöydän ääressä arvioita juomistani kaloreista, kyselin pieniä tiedonjyviä sieltä ja täältä ja päädyin kamalaan lukuun: 2600.

Olen viime viikkoina ajautunut johonkin, minkän pelkään olevan alkava ahmimishäiriö. Silti en suostu lisäämään arkipäivien kalorimääriä. Kyllä 600 kaloria riittää, on se ennenkin riittänyt. Viikonloppuisin annan periksi etenkin alkoholin edessä ja seuraavana päivänä en jaksa yrittää taistella herkkuja vastaan. Syön vatsani täyteen ja lyön siihen mustelmia kypyhuoneessa muiden nauraessa huolettomasti olohuoneessa. Itken, potkin kuin pieni lapsi.

http://data2.whicdn.com/images/113269280/large.png

Kesäkuun alku pyörii mielessäni ja olen kahden vaiheilla: miksi edes yritän ja minusta tulee aikuinen, minä voitan kyllä tämän paskan ja osoitan olevani vakaa. Illalla ja yöllä haluan luovuttaa. Ei se tule menemään niin, minä tulen hajoamaan tuhansiksi palasiksi kaikkien edessä. Petyn, masennun, kuolen sen ihmisen mukana, joka viedään minulta. Aamuisin olen täynnä voitonhalua: mikä tahansa on mahdollista niin kauan kuin ei anna periksi. Olen vasta nyt tajunnut, että se oikeasti tapahtuu ja kaikki syvälle sisimpääni piilotetut tunteet nousevat esiin täysin hallitsemattomina.

Olen emotionaalinen, hormonaalinen sotku.

huhtikuuta 28, 2014

And the fog comes up from the sewers

http://data3.whicdn.com/images/113584699/large.jpg

Mun päässäni vaeltaa ajatuksia, joita edes Oskari ei ole koskaan kuullut.
Ei äiti, ei isä, ei kukaan.
Tai olen ehkä joskus maininnut jotain ohimennen, mutta ne ajatukset ovat jääneet ilmaan ja poistuneet avautuneen ulko-oven mukana kauas. Miksi pitää olla asioita, jotka vain tietää oikeiksi. Ja miksi niiden asioiden pitää olla muiden mielestä niin vääriä.

En uskalla puhua, en uskalla päästää ajatuksiani ulos ja ne syövät minua sisältä päin. Nakertavat vatsalaukkuani, kuivattavat vereni ja syötyään kaiken, poistuvat viimeisenä huokauksena sisältäni. Välillä saan sen ajatuksen piilotettua kauas mieleni pimeimpään koloon, mutta sitten se on siinä jälleen. Tuijottaa minua suoraan silmiin.

Tuntuu niin sanoinkuvaamattoman pahalta.
Odotan ja pelkään sitä niin paljon.
Haluan sitä kaikkea niin paljon.
Elättelen toivoa siitä, että pelkoni eivät toteudu, mutta tiedän, että joudun elämään ilman sitä, mitä kaipaan.
Sattuu.

huhtikuuta 24, 2014

Only take what you need

http://37.media.tumblr.com/02f72d7e67db6b5418a2ae6da8b93464/tumblr_n1n7nuQ13H1r61i6yo1_1280.jpg

Ajatukseni ovat tällä hetkellä hyvin kaukana siitä 2000 kalorista, joka minun täytyisi päivittäin syödä. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan löytänyt oikeaa mielenrauhaa syömättömyydestä, kiireestä ja ateriankorvikkeista. Tai siis ensimmäistä kertaa niin sanotun parantumisen jälkeen. Jos edessä odottaa se tavallinen ateria, en pysty keskittymään mihinkään, sillä tiedän tasan tarkkaan kuinka kovaa ja kuinka pitkälle minun täytyy juosta, jotta saan sen ruoan kulutettua. Sen sijaan unohdan koko aterian ja kaadan isoon tummansiniseen lasiin mustana kuohuvaa, sokeritonta myrkkyä ja rauhoitun.
Ei hätää, ei sun tarvitse syödä, jos et halua.

http://31.media.tumblr.com/tumblr_me04fb1ykT1rbl893o1_1280.jpg

Minun ehdotuksestani Oskari ja minä olemme etsineet itsellemme omat harrastukset, joissa se toinen ei ole läsnä: Oskari käy kavereidensa kanssa salilla, minä uppudun sohvalle kirja toisessa, vesilasi toisessa kädessä. Ja sitten minä katoan teksteihin, lakkaan hetkeksi olemasta ja kirkas, puhdas vesi soi sisälläni tyhjyyttä huutavassa vatsassa. En minä pysy järjissäni syömällä, joten annan itseni etsiä turvaa, mistä se sitä löytääkään. Illalla vatsani saa sulatettavaksi mehua ja hedelmiä. Nälkä tyyntyy, vatsa ei kurni ja ennen nukkumaanmenoa kirjoitan ruskeahiuksiselle pojalle kolme numeroa. 

http://37.media.tumblr.com/66a20113ea5fc8df77e75711b0d0cf81/tumblr_n0xjtsjrIg1rude3do1_500.jpg

En jaksa moralisoida itseäni, en jaksa syyllistää ja osoitella sormella: tällä hetkellä toimin parhaiten, kun ruoka on vain pienessä sivuroolissa. Totta kai ne miinus kaksi piste yksi kiloa tuntuvat hyviltä, varsinkin, kun ne lähtivät viikossa, mutta mitään tavoitteita ei ole. Tärkeintä on vain vältellä huonoa oloa ja itseinhoa. Tehtävää on aivan liikaa ja kun saan yliviivattua ruokailut ja tiedän, että kehossani ei ole kulutettavia kaloreita juuri ollenkaan, pystyn keskittymään muuhun tekemiseen niin paljon paremmin.
Tällainen minä vain olen?

huhtikuuta 21, 2014

Mitä sinulle kuuluu?

http://24.media.tumblr.com/321162297dab52733e88ef1fbbbc1873/tumblr_n3td6u3diB1qbospho1_500.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan jo kauan aikaa sitten, mutta tekstikenttä ammotti tyhjyyttään ja se sai minut tuntemaan oloni tyhjäksi kuoreksi, joten suljin hädissäni koko Bloggerin. Mitä minulle kuuluu? Viikko sitten olisin sanonut hyvää, nyt sanon, että olen taas hermostunut kasa paniikkia ja kyyneleitä. Lämmin ilma ahdistaa minua niin, etten osaa sanoin kuvailla sitä. Katson Frozenin kerta toisensa jälkeen ja yritän jäädyttää kaiken, mihin kosken, mutta lämpö vyöryy ikkunoista ja parvekkeelta sisälle olohuoneeseen. Oskari makaa auringossa, minä istun makuuhuoneessa varjossa ja pimeydessä.

Olen taas syönyt ja turvonnut. Ruhoni on iso, vatsa pömpöttää ja reidet hinkkaavat hikisinä vasten toisiaan. Oloni on kuvottava ja iso. Haluaisin paeta vaatekerrosten alle, mutta en voi. Haluaisin kaapia kuorimaveitsellä minusta kaiken ylimääräsen pois ja polttaa sen rasvan, jotta se ei pääsisi hiipimään ihoni alle takaisin. Kehoni on täysin sekaisin, en osaa kontrolloida sitä ja uppoudun hedonistiseen verhoon luullen, että ensi kerralla, kun olen syönyt tai pannut Oskaria, en tuntisi sitä ällöttävää häpeää, joka saa minut vajoamaan kylpyhuoneen lattialle itkemään.


Ähkin jatkuvasti Oskarin yläpuolella ja jossain kohtaa se kaikki alkaa oksettaa minua, mutta en voi enää lopettaa. Oskari katsoo minua silmiin, hän hymyilee ja minä näen, miten rakastunut hän on. Hän laittaa kätensä niskaani vasten ja painaa päätäni alaspäin, huulemme koskettavat. Minusta tuntuu taas siltä, mistä luulin päässeeni eroon: minussa on jotain väärää ja likaista ja Oskari on aivan liian rakastunut ymmärtääkseen, että minun kanssani hänkin sotkeutuu siihen likaan ja kaikkeen sairaaseen. Hän on liian kiltti työntääkseen minua pois, vaikka se olisi paras teko, jonka hän voisi ikinä tehdä.

Itkettyäni hetken kylpyhuoneen viileällä lattialla, paettuani Oskarin lämpimästä sylistä, katson itseäni peilistä ja vihaan sitä kaikkea, mitä nään. Muhkurainen keho, viiltoarpia, rasvaa rasvaa, raskausarpia. Ja kasvot. Väsyneet, elottomat, liian iso nenä, liian iso suu, kaikkea liikaa. Silloin päätän aina, että en enää ikinä syö, mutta syön kuitenkin ja lupaan sen jälkeen, että nyt en enää syö. Vaikka syön kuitenkin.


Parantuminen on tuolla jossain kaukana enkä edes nää sitä enää. Pohdin päässäni erilaisia keinoja saada kehostani edes siedettävä ja ne kaikki keinot palaavat siihen samaan pisteeseen: syö niin paljon vähemmän kuin pystyt ja liiku niin paljon kuin pystyt. Sen sijaan, että syöt, juo jotain, polta, liiku, lue. En osaa etsiä tyytyväisyyttä muilla tavoilla, koska muut tavat eivät muuta kehoani tarpeeksi nopeasti enkä pysty keskittymään vain mieleni muokkaamiseen, kun kehoni on ongelma.

Eli vastaus kysymykseen mitä minulle kuuluu on suurinpiirtein: itkettää, ahdistaa, pelottaa. Vihaan kuritonta kehoani.

ps. Vähän aikaa sitten, jonku oli linkannut tuon kauneusihanteet-postauksen Facebookiin. Toivoisin, että minulta kysyttäisiin lupa tai ainakin ilmoitettaisiin aina, jos kirjoituksiani linkkaillaan nettiin, etenkin Bloggerin ulkopuolelle. =( 

maaliskuuta 28, 2014

Mä oksensin.
En kerran, en kaksi, enkä kolme
vaan neljä kertaa.
Mä tiesin kyllä, että olo tuntuisi pahalta jälkeenpäin, mutta ei sillä nähtävästi ollut väliä. Vihaan itseäni niin paljon tällä hetkellä, että sille vihantunteelle ei edes ole olemassa sanoja. Haluaisin soittaa Oskarille, mutta en uskalla. Ja mua pelottaa, miten pahaksi tämä ilta etenee. Oon ihan yksin.
Yksin lihava, vastenmielinen, oksennukselta haiseva saamaton raukka, joka nyyhkyttää blogiin kerta toisensa jälkeen epäonnistumisista, vaikka väittää aina parantuvansa.  

Tää oli nyt vika kerta.
Joo, joo.  
Tästä lähtien en murehdi enää painoa.
Ihan varmaan.
Mä parannun.
Just.

Mun sanat on yks iso paskainen valhe eikä mitään muuta. Miksi kukaan koskaan uskoisi yhtään mitään, mitä sanon. En luota itseeni enää ollenkaan. En mihinkään, mitä lupaan tai sanon. Kaikki se "rakastan sua"-lässyn lää. Onko sekään totta edes? Mä vaan valehtelen koko ajan itselleni, Oskarille, vanhemmille, kavereille. Mä oon koko ajan ihan yhtä sairas, mutta osaan vain peittää sen paremmin kuin ikinä aikaisemmin. Ja osaan uskotella itselleni valheita paremmin kuin ikinä.

Oikeasti mä olen ihan helvetin sairas ja tulen aina vaan sairaammaksi ja sairaammaksi, kun katson itseäni peilistä. Mä haluaisin olla terve, mutta en ole. Oon ihan hukassa enkä pääse mihinkään suuntaan. En osaa enää anoreksiaa, en osaa olla terve, en osaa olla mitään. Paitsi valehtelija, se rooli sopii mulle oikein hyvin. En haluaisin olla yksin  nyt, mutta en mä kenenkään seuraa ole ansainnut. Parempi vain syödä syödä ja syödä ja oksentaa, kunnes en enää jaksa. Ja huomenna miettiä taas, missä meni pieleen. Ellen kuole ennen sitä.

maaliskuuta 26, 2014

壓力

http://24.media.tumblr.com/316574f77a2609896922babc0f833ebc/tumblr_n2u56xrhbk1qbospho1_500.jpg

Pää täyttyy sadalla ja yhdellä asialla ja olen aivan varma, että unohdin jotain. Unohdin jonkun kurssin, laskin kurssien yhteismäärän väärin, jätin jotkut kirjoitukset välistä. Täytyy olla jotain, mitä olen unohtanut. Joku asia, johon havahdun keskellä yötä ja sydän jättää monta lyöntiä välistä: niin tietenkin, miksi en huomannut tuota! Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä hermostuneempi olen unohduksista. Muistan kaikki kellonajat ja päivämäärätkin väärin, numerot eivät pysy päässäni, joten olisi vain luonnollista, että olen myös unohtanut jotakin tärkeää.

Lukion lisäksi järjestelen muuttoa Englantiin. Muistettavien asioiden lista on senkin osalta pitkä ja osoitan suurta epäluottamusta Oskaria kohtaan, sillä en uskalla antaa hänelle mitään hoidettavaksi. Pelkään, ettei hän kuitenkaan muista, vaikka tällä hetkellä minun pääni onkin se epäluotettavampi. Mieli sinkoilee etenkin illalla listasta toiseen: mitä pitää huomenna muistaa, mitä teen viikonloppuna, mitä pitää muistaa ensi viikolla, mitä pitää muistaa sanoa jollekin, mikä pitää muistaa lähettää. Tähän asti olen saanut ruksia rasteja ruutuihin, tehty tehty tehty, mutta entä jos kohta joku pysäyttääkin minut? Kertoo, että olen myöhässä, ei onnistu enää. Näen joka yö unia myöhästymisestä, yritän päästä jonnekin ilman, että pääsen eteenpäin. En pääse liikkeelle.

http://25.media.tumblr.com/1cc0d299d7fa6a47bf6ca8a737b3cee7/tumblr_n2u55kDYYH1qbospho1_500.jpg

Unissa minun ympärilläni ollevat ihmiset katsovat minua, joku kysyy olenko kunnossa. He eivät ymmärrä miksi en liiku enkä minäkään tiedä syytä: en vain pääse kuin taaksepäin. Palaan takaisin kotiin, haen pyörän ja yritän päästä sillä eteenpäin, mutta siinä samassa kohtaa kuin viimeksikin minä pysähdyn näkymättömään seinään. Palaan vielä kerran takaisin ja haen auton, auto pysähtyy keskelle tietä ja muut tööttäilevät vihaisena. Olen pahoillani, en minä tiedä miksi olen jumissa, auttakaa minua! Toisissa unissa juoksen pakoon muita ihmisiä, pelkään heitä, juoksen umpikujaan. Anelen, että he eivät satuttaisi minua, yritän keksiä jotain, millä saisin tapettua itseni ennen kuin joku muu sen tekee. Kuuluu pamaus ja herään.

Ainoa asia, mikä tällä hetkellä onnistuu, on syöminen. Kai se on outoa sanoa, että osaan taas syödä, mutta minä osaan. Ateriasuunnitelma on edelleen jääkaapin ovessa, mutta en noudata sitä täysin orjallisesti. Mielessäni mietin, että ei kukaan syö saman verran joka ikinen päivä eikä siihen kuole ja samalla kuitenkin pelkään tuon ajatuksen olevan vain tekosyy vähentää ja vähentää ja vähentää, kunnes aamupala on kolme kuppia kahvia, lounas energiajuoma ja iltapalaksi Pepsi Maxia. Ei se siihen mene. Tiedän, että ainakin Oskari älähtää välittömästi, kun huomaa minun korvaavan ruokaa tupakalla tai nesteillä. Eikä kehonikaan enää kestä sitä samaa vahingollista toimintaa, jota se ennen tyytyi hiljaisena sivusta seuraamaan. Nykyään saan tuntea sen heti, jos syön liian vähän.

Ehkä minä selviän tästä kaikesta.
                          Tee tämä kaikki, jotta voit nauttia kesästä. 
Jaksa vielä vähän.
Jaksa.
Jaksa.
Jaksa.

maaliskuuta 21, 2014

Kauneusihanteet

http://healthyceleb.com/wp-content/uploads/2012/12/Victorias-Secret-Fashion-Show.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan sekavista mietteistäni omaa kehoani kohtaan, mutta päivän pidetessä, löysin vihankohteen, johon voin omaa kehoturhautumistani purkaa: ihanteet. Ja etenkin siis ihanteet, joista tekemällä tehdään "kaikkien" ihanteita. Yleensä tällä hetkellä puhutaan siitä, miten epärealistinen kuva naisvartalosta luodaan laihojen, 180 cm pitkien mallien avulla, joiden kehot eivät useinkaan vastaa kuin todella pienen ryhmän kehoja. Samoin uusin fitspo-villitys on hieman epäilyttävä: opettaako se oikeasti naisia hyväksymään kehonsa vai mainostaako se vain jonkinlaista supersankarimaista kehoa, johon oikeasti vain harva pystyy? Ja kun tässä yrityksessä epäonnistuu, kun rasvaprosentti ei laskekaan alle 10 prosenttiin, eikö fitspo-kulttuuri ole aivan yhtä vahingollista ja itsevihaa aiheuttavaa kuin "tavallinen" thinspokin?


Tänään ystävien "kaljamaha"-valituksia ja vaatekauppojen mainoksia katsellessani huomasin, etteivät oikeasti pelkästään naiset kärsi tästä ahtaasta kehokuvasta, mitä pienestä pitäen meille syötetään, vaikka tuosta aiheesta pidetäänkin enemmän meteliä. Pojille ja miehille on aivan yhtä ahtaat raamit, joihin kaikki eivät todellakaan mahdu eivätkä kaikki edes halua mahtua. Itse olen aina ollut rakenteeltani varsin hoikka enkä ole koskaan haaveillut isoista lihaksista tai sängestä. Silti minullekin jatkuvasti syötetään mainoksissa tuota miesihannetta: vahva, ruskettunut, sänkinen mies. Oikea sankari, pystyy mihin vain, vahva katse, vahva asento, ottaa tilan haltuun, saa kaikki naiset. Jos olet hintelä olet joko nörtti tai homo. Ja homonakaan et missän nimessä voi olla top, sinun täytyy olla bottom.


Nämä mystiset Oikeat Naiset ja Oikeat Miehet ihmetyttävät. Keitä ne oikeasti edes ovat? Jotta joku voisi olla oikea, toisen täytyisi olla ei-oikea. Olenko minä ei-oikea mies, koska en ole sänkinen, ruskettunut ja lihaksikas enkä viihdy cowboy-vaatteissa? Ihan oikeasti: kuka tuollaisen saa päättää? Tai oikeastaan: miksi jonkun annetaan päättä siitä, kuka on oikea ja kuka ei. Doven mainoskampanjat ovat iloinen tuulahdus naisten maailmaan, vaikka tosin nekin osittain saattavat kääntyä jonkinlaiseksi laihojen naisten väheksymiseksi. Et ole oikea nainen, jonka sinulle ei ole "muotoja". Joka tapauksessa Doven mainokset toimivat kuitenkin todellisina jäänsärkijöinä siihen sairaaseen maailmaan, jossa me elämme: meille pitää opettamalla opettaa se, että tältä naiset saattavat näyttää sen sijaan, että he näyttäisivät Victoria's Secret-malleilta. Eikö kukaan enää katso omia nais- tai miksei miessukulaisiaan ja huomaa, että hei, se trendimainos saattaa ehkä hiukan valehdella. On niin surullista, että meidän oikeasti edes täytyy tehdä Doven mainoskamppanjoiden kaltaisia herätyksiä. Luulisi erilaisten kehojen olevan itsestäänselvyys!

http://www.axe.ca/img/thumb/large/anti-dan_large_thumb.jpg

Tai sitten nämä henkilökohtaisen hygienian tuotteet: tee sitä, käytä tätä, jotta miellyttäisit naisia, jotta saisit naisia. En halua. En halua käyttää jotain helvetin hiusgeeliä, jotta miellyttäisin ketään muuta kuin itseäni! Miksi kukaan ei mainosta yhtään mitään siten, että hei, tee jotain kivaa itsellesi. Jotta oma olosi paranee. Koska jos hyvä olo on koko ajan riippuvainen siitä, flirttaileeko joku kanssasi vai ei, niin elämästä on tuleva yhtä helvettiä! Miksei ihmisiä opeteta huolehtimaan itsestään? Ei opeteta, että onni on itsestä kiinni. Sen sijaan opetetaan takertumaan etenkin vastakkaiseen sukupuoleen huomion ja arvostuksen toivossa. Poikien täytyy leikkiä kovia, vaikka eivät sitä olisikaan ja tyttöjen täytyy kikatella vieressä, vaikka heitä ei naurattaisikaan. Huomaa minut, huomaa minut. Anna minulle ihmisarvo.


Olen niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan saa olla onnellinen omana itsenään. Koko ajan ulkopuolelta kerrotaan, millainen sinun kuuluisi olla, jotta olisit "oikea", jotta voisit olla onnellinen. Minä kuulen jatkuvasti kyselyitä siitä, enkö haluaisi olla miehekkäämpi. "Oskarikin varmaan tykkäisi". Entäs jos lopettaisit kertomasta, mitä joku toinen haluaa ja keskittyisit itseesi! Ei, en ihan oikeasti halua olla Calvin Kleinen alusvaatemallin näköinen eikä tuossa ole ripaustakaan kateutta. Minun identiteettiini itsestäni ei kuulu  kehonkarvoitus ja sixpack, get used to it. Nykyajan ihminen kauhistelee vanhempien aikojen univormumaisia käytös- ja pukeutumissääntöjä, mutta en ymmärrä, miten tämä kehounivormu poikkeaa siitä, että joku ei joskus saanut pukeutua tiettyyn kankaaseen, koska se oli varattu vain kuninkaallisille. Yhtä lailla kaikkien kehojen pakottaminen yhteen muottiin on rajoitusten luomista.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/60/1_dolce_gabbana.jpg

Nykyään on täysin ok sanoa vihaavansa kehoaan, sen jälkeen aletaan jakaa dieettivinkkejä. Mutta jos sanot olevasi tyytyväinen itseesi, saat katseita, jotka huutavat päin naamaasi: oletpa töykeä ja itsekäs. Eikai kukaan uskalla olla tyytyväinen itseensä, kun siitä saa vain paskaa niskaansa! Lapset katsovat vanhempiaan, jotka jatkuvasti pakotetaan tai pakottavat itsensä tavoittelemaan sitä unelmakehoa ja oppivat, ettei omaan itseensä saa olla tyytyväinen. Se on turhaa leuhkimista ja aiheutta muille mielipahaa. Sosiaalinen normi on vihata itseään, silloin sinut hyväksytään joukkoon. Paitsi, että sitten, jos sairastut syömishäiriöön, olet sekopää, "mikset vaan voi olla tyytyväinen omaan kehoosi?" Right.

http://fueledbydietcoke.files.wordpress.com/2011/03/faith-hill.jpg

Ja se, mikä tässä on kaikista pahinta? Meistä jokainen tietää, että mainokset kertovat valheita. Että kuvia muokataan helvetistä itään, että mallit vääntäytyvät epäluonnollisiin asentoihin, seisovat varpaillaan, jotta painoindeksi olisi pienempi. Me tiedämme sen. Mutta silti tässä me vain olemme: syömme sitä paskaa, jota meille syötetään ja annamme sen tappaa päässämme kaiken itsekunnioituksen ja -rakkauden. Eikö ihan oikeasti monta miljardia ihmistä pysty tekemään mitään mainostoimistoille ja lehdille? Eikö oikeasti koulussa voitaisi opettaa terveellisen ruokavalion ja liikunnan lisäksi itsensä rakastamisen taitoja? We blame the society, but we are the society. Näin ollen meidän luulisin pystyvän tekemään jotain.

Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi tulen, mutta tässä taisi olla suurinosa höyryistä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, täydellistä ajatustenvirtaa. Nyt menen kylpyyn ja sen jälkeen raahaan Sheldon Coopermaisen kehoni sänkyyn enkä todellakaan ota mukaan sinne yhtään tiimalasivartaloista, isorintaista, kiinteää, pitkähiuksista, valkoisilla hampailla varustettua naista, joka on mahdollisesti hullaantunut käyttämästäni kylpyvaahdosta. Kiitos ei.

maaliskuuta 19, 2014

I ran a hundred miles to loosen up my flow

http://31.media.tumblr.com/2456725fede613f69c969caa77fa6a99/tumblr_n2bq2rtrt41qbospho1_500.jpg

Tämä päivä on sisältänyt kaikkia mahdollisia tunteita, mutta olen niin ylpeä siitä, että sain itse itseni rauhoiteltua. Iltapäivällä mieleen hiipi outo ahdistus, levottomuus ja epätoivo enkä saanut siitä tunteesta kiinni. Oskari oli lähtenyt käymään kaverillaan ja bussissa matkalla tyhjään kotiin, tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kotiin päästyäni kävin läpi lukuisia eri vaihtoehtoja, joilla tyynnyttäisin oloni: ahmiminen, oksentaminen, viiltely, nukkuminen, käveleminen, elokuva... Lopulta päätin lähteä kävelylle. 

Tärisin kylmästä takin ja neuleen alla ja yritin kävellä aina vain nopeammin. Hetken päästä melkein kuulin päässäni, miten ajatukset aukesivat ja kysyin itseltäni hiljaa: mikä minua oikeasti ahdistaa? Yritin selittää itselleni kaikkia mahdollisia syitä ololleni, mutta lopulta palasin kuitenkin aina samaan kysymykseen: entä sitten? Aluksi tuntui siltä, ettei ahdistusvyyhti sisällä kadonnut mihinkään, vaan, että se olisi ainoastaan kasvanut, mutta noin 15 minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni ne pienet, häiritsevät asiat ja sen sijaan mietin, miten ratkaisisin ne tilanteet, jos nuo ahdistavat asiat kävisivät toteen. Kaikki ajatustiet veivät siihen samaan pisteeseen: ei se ole loppu, se ei ole mitään lopullista, se ei vie pois kaikkea sitä, mitä minulla nyt on. 

http://25.media.tumblr.com/0e655cd87a5a4baa7885cad4d6075633/tumblr_mnpulhkciG1r52cu9o1_500.jpg

Olen kesästä 2012 alkaen hiljalleen opetellut ja kehittänyt keinoja, joilla saisin itseni rauhoiteltua, mutta olen tähän asti ollut hieman epäileväinen niiden suhteen. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa positiivinen, oikeasti rationalistinen minä sai voiton siitä jatkuvasti luovuttavasta ja epätoivoisesta minästä. Ehkä jollekin tämä on pieni asia, mutta minä en voinut uskoa sitä todeksi, että olin oikeasti saanut käännettyä mieleni ääripäästä toiseen. Ehkä olen aiemmin luovuttanut liian helpolla, en tiedä, mutta nyt opin sen, että ei oikeasti saa luovuttaa: mieleni on minun mieleni eikä siellä oikeasti ole mitään vierasta tai ulkoa tullutta alienia, joka ohjailisi ajatuksiani. Minä itse olen vastuussa asenteestani ja ajatuksistani.

Oskarin silmistä näki, miten ylpeä hän oli, kun kerroin onnistumisestani ja nyt tunnen oloni niin rauhalliseksi ja vahvaksi. Miksi minä murehdin ja ahdistuin? Ei minulla ole hätää.
Kiitos kaikille, jotka kommentoitte kaikkea ihanaa edelliseen merkintään. Saitte Oskarinkin hymyilemään. =) Oman pään sisälle on aivan liian helppoa upota ja siksi on ehkä hyvä välillä kuunnella, mitä jonkun toisen pään sisällä on. Negatiiviset asiat haluaisi pitää sisällään, ettei satuta muita, mutta ei se ikinä mene niin: läheiset joutuvat kuitenkin aina tavalla tai toisella kärsimään. Minä en halua enää laittaa Oskaria kärsimään tai vanhempiani, mutta ennen kaikkea: en halua tuottaa kärsimystä itselleni.

Enkä halua enää pelätä mitään!