syyskuuta 11, 2013

Sit down, stand up, walk into the jaws of hell

http://data3.whicdn.com/images/76893053/large.gif

Aamulla keittiön pöydän äärellä kaksi ihmistä, toinen lukee lehteä ja juo aamukahviaan.
Pöydällä kaksi lautasta, kummassakin kaksi leipäpalaa.
Yksi tyhjä puurolautasellinen, toinen puolillaan.
Ikkunan takaa kuuluu lasten leikkiä ja tämän vuoden viimeisiä lokkien ääniä.
Istun hiljaa paikoillani yrittäen syödä kiltisti puuroani, mutta en pysty.
Haluaisin huutaa.
Toinen leipälautanen tyhjenee, lehti viikataan siististi ja asetetaan pöydän päähän. Ihana poika hymyilee sille, joka ei saa ruokaa enää alas. Se ihana poika nousee, vie lautaset tiskialtalle, silittää nopeasti sen toisen pojan hiuksia ja menee pukeutumaan.

http://data2.whicdn.com/images/76994766/large.jpg

Syöksyn välittömästi tiskialtaan luokse: puuro alas viemäristä, leivät piiloon roskien sekaan. En vain pysty syömään niitä ilman jatkuvaa kakomista ja kuvotuksen tunteita. Olen laihtunut osin tahtomatta, osin tahalteen. Painoindeksin ensimmäinen numero on muuttunut kakkosesta ykköseksi. Minun on päästävä kerran päivässä lenkille, en halua jäädä paikoilleen edes Oskarin syliin. Silti, kun hän ottaa minua kädestä kiinni, katsoo silmiin ja kysyy haluaisinko katsoa jonkun elokuvan, en osaa vastata kieltävästi. Minä jään hänen vierelleen ja toivon, että hänkin haluaisi elokuvan jälkeen lähteä pienelle kävelylle.

http://25.media.tumblr.com/39b9b2024fd3192582805e9761505e18/tumblr_msw3b3Cqvy1qbospho1_500.jpg

Poden suurta syyllisyyttä.
Oskari on joutunut kärsimään niin paljon, mutta minä jätän silti aterioita välistä ja odotan hänen nukahtavan, jotta voin tehdä vatsalihasliikkeitä ja punnerruksia kylpyhuoneen lämpimällä kaakelilattialla. Olen itsekäs paska. Ja minun alitajunnasta puskee läpi ajatus, jonka olen onnistunut pitämään poissa pitkään: en rakasta Oskaria tarpeeksi, rakastan tätä masokistista sirkusta enemmän ja se on minulle tärkeämpää kuin mikään tai kukaan muu. En kai minä muuten antaisi itseni vajota tähän samaan ansaan uudestaan ja uudestaan.

http://31.media.tumblr.com/90ae8a5a7e1406fa629c968663987a51/tumblr_msu4ohOaIq1qbospho1_500.jpg

Ja samaan aikaan en usko, että olen ikinä rakastanut Oskaria niin paljon kuin nyt. Mietin häntä jatkuvasti ja pelkkä hänen näkemisensä saa minut hymyilemään. Siirryn jatkuvasti tunnetilasta toiseen ja se uuvuttaa minua. Siirryn palavasta rakkaudesta täydelliseen välinpitämättömyyteen. Kuplivasta naurusta lohduttomaan itkuun. Tulevaisuuden odottamisesta ja suunnittelemisesta pelkoon siitä, miten moni asia voi vielä mennä pieleen. Eilen tehtävälistassani oli vain kuusi kohtaa, mutta minusta tuntui silti välittömästi siltä kuin tukehtuisin. Samalla taas odotan kuivuvia lehtiä ja pimeneviä iltoja.
Olen niin täynnä ristiriitoja. 

http://31.media.tumblr.com/083c8868f7699bee767143e4c54aba53/tumblr_msvxplPTnc1qbospho1_500.jpg

En saa mitään kirjoitettua ja tällä hetkellä haluaisin vain itkeä. Kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi liian hyvin ollakseen huonosti: minulla on ihana perhe, maailman rakastettavin poikaystävä, jonka kanssa asun sellaisessa asunnossa, jossa kukaan tavallinen 18-vuotias ei asu. Raha ei rajoita, minulla on tulevaisuuden suunnitelmia, minulla on tietoja ja taitoa, jotka auttavat minua pääsemään tavoitteisiini. Minulla on läheisiä ystäviä, harrastuksia. Kaikki muu on hyvin, paitsi minä. Olen naurettava lellipentu, joka leikkii ruoalla, koska on aina saanut kaiken, minkä on halunnutkin, vaikka ei olekaan saanut.

Ansaitsisin läpäytyksen kasvoilleni.
Ansaitsisin menettää kaiken, jotta näkisin, miten paljon minulla on.
Vihaan itseäni. Vihaan kaikkea sitä, mitä olen. Vihaan sitä ääntä, mikä minusta lähtee, kun hengitän. Vihaan sitä, kun vatsani huutaa nälkää. Vihaan sitä, kun en pysty juoksemaan enää lujempaa.
Saisinkohan Oskarin mukaan kävelylle.
En pysty enää hengittämään sisällä.

4 kommenttia:

Hiljainentähti kirjoitti...

Välillä romahtaa, mutta sä pääset vielä ylös. Mua itteä pelotta tämä paino- ja ruokmaailma. En itse tiedä mitä tehdä. En tiedä tiedätkö sinä.
Mutta koita jaksaa, voimia!<3

Goofy kirjoitti...

Mä olin nyt vika kaveriporukasta joka ei ollu koskaa pannu ketää tai edes seurustellu. Ja sit tää tuli kaikille tosi puskista. Menin käymään kaverilla viemässä sen koruja sille, nii puheltii siin ja kysy miks näytän sille että kusisin sitruunamehua ja sanoin siit. No järkytty ja kyseli hiukan. Siks se oli iso juttu? En tiiä.. Ihmettelen vaa kui joku vois edes olla kiinnostunu :D

Anonyymi kirjoitti...

Sä oot jo nähny sen pimeyden mitä laihuttamisesta seuraa. Älä katoo sinne uudestaan!

riri kirjoitti...

sun on nyt uskottava minua kun sanon, että ei. et sinä ole lellipentu eikä asia ole niin että et rakastaisi oskaria tarpeeksi tai et ole tarpeeksi kiitollinen, ei se niin ole. itsekin olen syyttänyt itseäni tähän päivään asti, että olen heikompi kuin muut kun viiltelen yms. mutta haluan saada sut näkemään sen tosiasian minkä itsekin vasta tajusin. sä olet sairas. paranemaan päin, mutta vielä sairas etkä sä voi siitä itseäsi syyttää, miika-rakas. maailma polkee muutenkin tarpeeksi alas, älä siis sinä auta sitä yhtään enempää, muuten et pääse lattialta ylös.
en halua läimäyttää sinua vaan halata ja sanoa, että kaikki järjestyy kyllä. ulkona on vielä kaunista, joten mene ihmeessä ulos, jos oskaria sekin piristäisi. mutta älä peilikuvan päästä niskan päälle. ei vatsaliikkeitä, ei tuolla lailla, kiltti.

voimia <3