elokuuta 05, 2013

Up, up through my heart and to my brain

http://31.media.tumblr.com/bda18e99f36243b038af20dfe746a08a/tumblr_mqsjffJeiA1qgls16o1_500.jpg

Pimeneviä iltoja. Pimeitä öitä.
Se kaikki muistuttaa siitä vanhasta, mihin en saisi enää palata. Isoja, paksuja neuleita, eri värisiä housuja, joiden pitäisi roikkua päälläni. Paksuja takkeja, joihin hukkuisin. Kaulaliinoja ja niin paljon kaikkea, mihin voisin piiloutua ja päästä turvaan. Hiipisin kuin kissa pimenevissä illoissa valoja varoen.
Rakastan pimeyttä.

Tunnen olevani ulkopuolinen sekä kotona että ystävieni seurassa.
Jotakin on minun ja muiden välillä, mutta minä tunnun olevan ainoa, joka sen näkymättömän lasin huomaa. Eilen istuimme ystävieni luona iltaa ja usein ystäväni kohdistivat sanansa muille, jättäen minut yksinäni. Ehkä he eivät usko, että osaisin puhua jostain ei kovin syvällisestä eivätkä siksi koe tarpeelliseksi kertoa minulle tavallisia, arkipäiväisiä asioitaan. Ehkä he pitävät minua liian tylsänä, jotta minulle kannattaa kertoa mitään.

http://24.media.tumblr.com/4d4b2d11e8743a1961b10eda96d92401/tumblr_mhvbkl8OwI1rimls1o1_500.jpg

He puhuvat Oskarille keittiössä, minä olen yksin olohuoneessa. Kuuluu naurua, muutama lause kuiskataan enkä muista, milloin olisin viimeeksi tuntenut oloni niin yksinäiseksi. Tunnen, miten kurkkuuni nousee pala ja miten silmiini kohoaa kyyneleitä. Yritän niellä sen pahan olon pois, mutta jokainen yritys pitää tunteeni kasassa pahentaa oloani, kunnes minun on pakko piiloutua kylpyhuoneeseen itkemään.

En ole tosikko enkä mielestäni erityisen tylsä, mutta silti minusta usein tuntuu, että Oskari on se, jonka seurassa mieluummin vietetään aikaa ja minä olen se, jonka luokse tullaan, kun tarvitaan apua. Jos minä jätän tekemättä jotain neuroottista, ystäväni naureskelevat ja ihmettelevät. Saan kuulla olevani yllätyksiä täynnä.
Yllätyksiä?
Ovatko minun yllättävät piirteeni todella vain sitä, että unohdan hetkeksi neuroosini?

http://24.media.tumblr.com/aec410938df22854b9863fca3295f2b5/tumblr_mnt8pbmEmO1qbospho1_500.jpg

Tuntuu oudolta olla kotona.
Viikon päästä olen takaisin koulun puuduttavilla penkeillä ja käytävillä. Syksy pelottaa minua enkä usko, että selviän siitä: en ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi vahva. Ensimmäiset kirjoitukset piinaavat mieltä. Liikuntasaliin lukittuna, kysymyksiä edessä, ruutupaperi odottaa tyhjänä. Tulen olemaan vangittuna, nurkkaan ahdettuna enkä saa kirjoitettua ainoatakaan lausetta ruutupapereille. 

http://24.media.tumblr.com/eb7f0a56707299edbbd4e53ba1c55955/tumblr_ml2huxhe5J1rlzcqco1_500.jpg

Suurin osa tavaroistani on ruskeissa pahvilaatioissa alakerran olohuoneessa. Pieni elämäni pakattuna. Olen nähnyt painajaisia minun ja Oskarin tulevasta asunnosta. Unissa valkoiset seinät muuttuvat hiljalleen tummiksi ja yritän etsiä Oskaria, mutta kaksiosta on tullut loputon sokkelo ja pimeys vie kaiken ilmankin mukanaan. Juuri, kun luulen tukehtuvani, säpsähdän hereille.
Ja herättyäni mietin vain sitä, miten isolta näytin unessani.
Jouluun mennessä aion olla kymmenen kiloa kevyempi. 

10 kommenttia:

DistressedFairy kirjoitti...

Et ala laihduttamaan taas! :< Ei se tuo sulle onnea,voi pieni.. Mä vaa toivon,että tajuaisit jo,että sun ei tarvitse laihduttaa! <3

astral kirjoitti...

Pimeydessä on jotain todella lohdullista, mutta myös jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. Pimeys on kuin kipu... Se tuntuu aluksi niin hyvältä, mutta hetken kuluttua toivoo sen jo loppuvan.

Älä pelkää kirjoituksia liikaa. Stressi ei tee hyvää ihmisruumiille eikä mielelle. Olen sen jo monesti itsellenikin todistanut...

Anonyymi kirjoitti...

Miika ole kiltti äläkä ala laihduttamaan taas. Tekeekö se sinusta oikeasti yhtään onnellisempaa?

Varislapsi kirjoitti...

minusta tuntuu, että poimin kirjoituksestasi paljon piirteitä, joita näen myös itsessäni - niin paljon, etten tiedä edes mitä haluaisin sinulle kertoa vaikka minulla kuitenkin on hirveä tarve sanoa jotain.
olen itse niin kovin kasvanut tähän ulkopuolisuuden tunteeseen, etten oikein osaa kuvitella että voisinkaan olla kiinteämpi ja jotenkin olevaisempi osa tätä maailmaa; kaikki ihmiset tuntuvat hirveän kaukaisilta. en tiedä, ajatteletko sinä sen suuntaisesti, mutta minusta tuntuu ettei kukaan voi oikein tajuta sitä, koskaan. "höpsistä", ne sanoisi, toteaisi että kaikki ollaan samanlaisia. sitä ei ulkopuolelta voi kertakaikkiaan ymmärtää, sitä läpäisemätöntä muuria ja vallihautaa, sitä että aina on "minä" ja "muu maailma". ettei tunnu kuuluvansa, vaikka välillä on vaikea määritellä mihin - ehkei mihinkään.

pimeydessä on jotain hirvittävän turvallista ja rauhoittavaa, se auttaa hengittämään. minulta kesä vilahti ohi miltei mitään näkemättä, mutten pelkää syksyä. hrmittaa, ettei kykene nauttimaan ja riemuitsemaan valosta ja vapaudesta, nauttimaan ja kokemaan hetkiä, elämään, kuten muut ihmiset. mutta syksy tyynnyttää minua niin kauan kuin kykenen ajatuksissani irrottamaan sen koulusta. se lyö ilman henkitorvestani. tunnen, etten ole valmis palaamaan. ajatus siitä, että jäisikin kotiin jaksamaan päivän kerrallaan ja ehkä opettelemaan elämään itsensä kanssa kuulostaisi niin kauniilta - mutta ei sellaista vaihtoehtoa ole.

lopuksi; älä aio. olen aina ihmetellyt tuollaisia päätöksiä syömishäiriöstä toipuvilta, sillä ne aiheuttavat pelkkää huutavaa surua ja ahdistuksen värjäämiä hetkiä joka tapauksessa. päätät ehkä lähteä pudottamaan kiloja ja grammoja, mutta se mitä todella kadotat, on elämä; askeleen myötä aina suurenevaan potenssiin. joudut vain enemmän eksyksiin, kauemmas ihmisistä ja elämästä. et voi saavuttaa mitään siinäkään tapauksessa että kestäisit kehoasi paremmin - se ahdistus saa vain uudet kasvot ja merkityksen, ei katoa tai edes kevene. ja jos jokin, sinussa tai ulkopuolella, tyynnyttää aikeesi yltymästä teoiksi, olet kahta pettyneempi hyvästä ja oikeasta käänteestä huolimatta. siksi ei kannata päättää sellaista, missä epäonnistuminen on oikein ja onnistuminen pahaksi.

anteeksi pitkästä ja koukertelevasta kommentista sekä siitä, että puhin niin paljon itsestänikin; toivottavasti voisit kuitenkin saada tästä edes jotain irti, oli se sitä mitä minä sanoin tai jotain ihan muuta. en edelleenkään oikein saa ajatuksistani kiinni, mutta minulla oli ja on niin valtava tarve avata suuni etten halunnut kyetä olemaan vaiti.
rohkeutta ja jaksamista.

Anonyymi kirjoitti...

älä hyvä ihminen enää ala laihduttamaan :c oot sä sen ennenkin kokenut. toiko se oikeasti mitään onnea mentyään liian pitkälle? pidä kiinni siitä mitä sinulla nyt on. tsemppiä!

Anonyymi kirjoitti...

Et missään nimessä ole kymmentä kiloa laihempi jouluun mennessä. Et edes viittä kiloa, sataa grammaa. Miksi?
Koska kelpaat noin.

Ja edellinen teksti: "Oskari osoittaa kiinnostusta kehoani kohtaan enemmän kuin ikinä". Luota vain, koska nyt Oskari pitää varmasti tämänhetkisestä vartalostasi paljon enemmän, koska se on nyt paljon terveempi.

Oskari välittää sinusta. Välitä sinäkin itsestäsi ja vartalostasi.
Hurjasti voimia. ♥

-T

Anonyymi kirjoitti...

ÄLä ala laihduttamaan uudestaan! Kaikki rakastavat sinua juuri sellaisena kun olet eikä sinun tarvitse muokata itseäsi <3<3

Anonyymi kirjoitti...

Jos susta tuntuu siltä, että haluat laihduttaa, niin anna palaa! Kunhan syöt ja liikut normaalisti. Viisi ateriaa päivässä, vähäkalorista ruokaa ja riittävästä urheilua.

sari kirjoitti...

joo viime vuonna 15 painoindeksiin laihuttaneelta varmaan onnistuuki normaali syömine ja liikkumine...

miika ÄLÄ!! :((

Anonyymi kirjoitti...

tiedän tuon 'lasiseinä' -tunteen liian hyvin. istut ihmisten kanssa, olet olevinasi mukana siinä kaikessa mutta sanat eivät ole tarkoitettu sinulle. kuin istuisit siinä vain koska "ei siitä ole haittaa, se vaan on. annetaan sen säälistä roikkua tuossa".

mutta you know what ? jos laihdutat, kutistut ja katoat syvemmälle sairauteesi, se seinä ei tule murtumaan.