marraskuuta 08, 2012

You should have made it right, so you wouldn't have to fight


Tiistai:
Aamupala:
ei mitään
Lounas:
sokeriton energiajuoma
Välipala:
ei mitään
Päivällinen:
keittoa, josta jätin mahdollisimman paljon syömättä ilman, että sitä huomaisi,
puolikas leipä
Iltapala:
yksi satsuma, puolikas leipä, mehua

Liikunta:
4 tuntia kävelyä


Keskiviikko:
Aamupala:
hieman puuroa ja mustikkakeittoa
Lounas: 
sokeriton energiajuoma
Välipala:
ei mitään
Päivällinen:
ei mitään
Iltapala:
ruisleipä, mehua

Liikunta: 
melkein viisi tuntia kävelyä

http://24.media.tumblr.com/tumblr_maxa8xEO5t1rh8ifyo1_500.jpg

Torstai:
Aamupala:
lasillinen mustikkakeittoa
Lounas:
ei mitään
Välipala:
omena ja satsuma
Päivällinen:
Hieman nuudeleita ja kanaa

Liikunta:
kolme tuntia kävelyä, haluaisin kävellä vielä ainakin tunnin, mutta en tiedä ehdinkö

http://25.media.tumblr.com/tumblr_li9dnxuB681qfv1owo1_500.jpg

Se tunne, kun tiedät ettet pysty syömään ja olet muiden ihmisten saartamana ruokapöydässä. Heti ruokailun alettua huomasin kuinka Oskari katsoi minua sivusilmällä aina, kun yritin peitellä niitä etovia tunteita, joita se ruoka minussa aiheutti.

Lasken haarukan ja lusikan, nojaan taaksepäin ja huokaisen.
Et sä meinaa syödä enempää? Paljon sul on ruokaa siin jäljel?
Jonku verran.
Syö viel vähän, jooko? Viis lusikallist nuudeleita, eiks niin?
Ja minä yritän, mutta jokainen tahmea nuudeli suussani saa minut voimaan pahoin.
Yksi, kaksi, kolme...
En saa nieltyä. Yritän ja yritän, mutta en vain saa. Paniikki nousee ruoan mukana kurkkuun.
Sylkäisen sen tahmean sotkun lautaselle ja poistun pöydästä.


Antakaa minun nyt olla syömättä.
Oksennan, jos pakotatte minut syömään.
Minulla ei ole nälkä, ei oikeasti fyysisesti ole nälkä.
Antakaa minun vajota ihan pieneksi hetkeksi vain, lupaan ettei tätä jatku kauaa.
Haluan vielä kerran tietää miltä se tuntuu, kun päässä sumenee ja sydän lyö itseään irti rinnasta. Haluan vielä kerran tuntea sen oudon energian purkautuvan liikeeksi, vaikka oikeasti en jaksaisi kävellä enää askeltakaan.
Sitten lupaan, että lopetan.
Lupaan.

14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mä rukoilen: älä, älä, älä! sä oot ollut siellä pohjalla jo kerran, miika! :( mä toivon, että sun läheiset puuttuu tohon HETI eikä anna sun taas vajota. voimia pieni♥ olet niin monelle tosi tärkeä

pieni tulitikkutyttö kirjoitti...

Sä Miika hukut, ja tällä kertaa et ehkä enää pääse sieltä ylös, jos jatkat - et henkisesti etkä fyysisesti.

Mieti Oskaria!

ssecret kirjoitti...

Miika rakas... ähh meidän täytyis niin nähdä jonkun kahvin merkeissä. Voi rakas.. asiat korjaantuu, sata varmasti <3 halipus

Miika kirjoitti...

Anonyymi > Tiedän, mutta en tiedä, mikä mut on saanut palailemaan vanhoihin kaavoihin... =(

Anonyymi kirjoitti...

Vittu sä oot itsekäs. kato mitä kaikkee oskari on sun takii tehny ja sä et vaan viitti syödä... Voi kiesus...

Anonyymi kirjoitti...

Anonyymille: syömishäiriöt OVAT itsekkäitä sairauksia, etenkin anoreksia. Miika käyttäytyy ihan niinkuin "tavallinen" anoreksiaa sairastava, mikä on yleensä se syy joka saa läheiset turhautumaan ja jopa jättämään sen sairastavan ihan yksin. Toivon todella, että Miikan läheiset ei niin tee, koska läheisten tuki ja huolenpito on ihan tosi tärkeetä vaikka se syömishäiriöinen miten esittäisi, että ei halua ketään lähelleen. Miika mä todella toivon, että et antaisi itsesi vajota uudelleen ja myöskin että läheisesti huomaisivat että kaikki ei oo hyvin! :(

t. Maria

elena kirjoitti...

Älä anna itses vajota enää takaisin pohjalle :(

Anonyymi kirjoitti...

Hei Miika!

Kuin kohtalon oikusta päädyin lukemaan blogiasi noin viikko sitten. Kirjoituksesi todella pysäyttivät minut. Nyt kuluneen viikon aikana olen monesti ajatellut, että mitähän sinulle kuuluu.

Olen parikymppinen nuori mies. Syömisongelmani alkoi, kun olin noin kymmenen vuotias. Olin silloinkin normaalipainoinen ja urheilulajissani oman ikäisten parhaimmistoa. Kuitenkin muutamien aikuisten ihmisten ajattelemattomien kommenttien vuoksi lopetin kerralla "kaiken epäterveellisen syönnin". Ei mitään karkkia, leivoksia, jälkiruokia, sämpylöitä, pikaruokia tai muuta rasvaista, limsaa... Lista jatkui jatkumistaa ja nuoren pojan elämää alkoi kontrolloida pakonomainen suhtautuminen ruuan terveellisyyteen (ei siis niinkään saatuun energiamäärään). Kylässä käynnit ja juhlat olivat minulle vaikeita, koska jouduin kieltäytymään tarjoilusta ja keksimään kaikenlaisia selityksiä.

Ongelmani jatkui monia vuosia, kunnes noin 15-vuotiaana viimein "havahduin hereille". Halusin elää ja nauttia nuoruudestani. Päätin antaa itselleni luvan herkutella silloin tällöin: joskus treenin jälkeen uskaltauduin lähtemään kavereiden kanssa pitsalle tai ystävän luokse lounaalle. Aluksi se ei ollut minulle laisinkaan helppoa, mutta kuitenkin syvällä sisimmässäni tiesin kaipaavani juuri sitä. Pystyin vihdoinkin hengittämään. Ystäväni olivat ymmärtäväisiä ja kannustivat: "sinähän voit ottaa vaikka ihan pienen palan sitä synttärikakkua".

Ongelmani kuormitti eniten psyykkistä jaksamistani. Kilpaurheilijana huomasin, että sekä urheilu että muukin elämä sujuivat paremmin, kun pääsin ongelmastani tarpeeksi hyvin eroon. Toivoin aina kovasti normaalia elämää ja se on tuntunut hyvältä.

Nykyisin syön edelleen todella terveellisesti ja nautin urheilusta. Mutta pidän myös huolen siitä, että toisinaan voin palkita itseni jollain herkulla: saatan leipoa mustikkapiirakan tai nauttia maitosuklaasta :)

Nyt Miika.. Tällä omalla kertomuksellani, vaikka se onkin aivan erilainen kuin sinun, halusin kertoa sinulle yhdestä asiasta. Etkö sinäkin haluaisi nauttia nuoruudestasi ja elämästäsi? Olet ollut niin pohjalla ja myös osastolla hoidossa. Sinä voit parantua vain, jos itse sitä oikeasti haluat. Älä anna sairauden enää kiristää otettaan sinussa, vaan uskaltaudu vihdoinkin elämään.

Iso halaus sinulle ja paljon voimia!

t. Sammy

pieni tulitikkutyttö kirjoitti...

Et sä tyhmä ole, vaan tosi syvällä sairaudessa. Sä tiedät itekkin, ettei sieltä niin vain nousta,mutta sä pystyt jos haluat, ja näet oikeasti sen vaivan. Ehei se helppoa ole, päinvastoin, onhan tämä anoreksiapilvimaailma paljon mukavampi paikka elellä - mutta vaan hiton valheellinen.

Ja ei, mun tarkotus ei ole sanoa ilkeästi näitä, oon vaan pirun huolissani :c

riri kirjoitti...

sanon nyt miika ihan suoraan, että jos sinä ajattelet noin niin sinun parantumisesi ei voi edetä mitenkään. vaikka kyllä minä tiedän, miltä tuntuu kun on päässyt jo pitkälle ja sitten tulee se pieni ajatus mieleen että jos kuitenkin luovuttaisin, ihan hetkeksi, koska haluan taas tietää miltä se entinen tuntuu.
minä en voi neuvoa sinua miten sitä ajatusta voi vastustaa, koska en itsekään osaa. mutta sen tiedän että se ei tee mitään hyvää, vain syö niitä voimia jotka kuuluisi käyttää parantumiseen, elämiseen.

beautiful kirjoitti...

Silloin kun liityin bloggeriin ja aloin pitämään omaa blogia muistan hyvin, että rupesin lukemaan sun blogia tuolta lopusta kohti alkua, muistan että ehdin lukea muutaman kuukauden merkinnät, mutta nyt oon ihan sekasin siinä, että mihin jäinkään. Joten nyt teen niin, että lähden näistä uusista merkinnöistä kohti vanhempia.

Mä ymmärrän ettet halua syödä, mutta Oskari on vain huolissaan ja siks se pyytää sua syömään aina vähän lisää. Ei se tee sitä ollakseen ilkee, se tekee sen siks, et se on huolissaan, sitä sattuu kun se seuraa sua vierestä. Se pelkää, että pian sä oot niin hento, että meet kosketuksesta rikki.

beautiful kirjoitti...

Anteeks ku kommentoin uudestaan tähän samaan postaukseen, mutta nyt mä oon paremmin kartalla.

Mä toivon, että sä jatkaisit syömistä. Monet toivoo sitä. Monet haluaa, että sä paranet. Koska ne ei halua, että sä kuolet ennen kuin sun elämä on kunnolla alkanu. Yritä jatkaa syömistä, kiltti.

Vimmumonsteri kirjoitti...

Oon lukenu tätä sun blogia jo jonkun aikaa, mutta nyt vasta pääsin liittymään lukijaksi.. Luin blogisi aikasempia tekstejä, ja olin ilonen kun sulla oli ruvennut menemään paremmin, joten älä päästä itseäsi retkahtamaan ! Itse oon joskus ollut todella itsetuhonen ja masentunut, viiltelin ja toivoin vain kuolevani pois.. Kunnes kerran yksi ihana poika ilmestyi elämääni (nykyinen poikaystäväni♥) ja sai mut lopettamaan moiset. : ) Onhan se vaikeeta koittaa lopettaa esim. viiltely, jos se on se "tuttu & turvallinen tapa" purkaa pahaa oloa, mutta esim itse lopetin viiltelyn poikaystäväni takia. Jos teki mieli viiltää aattelin hänen sanomiaan sanoja "jokaisen alamäen jälkeen tulee, aina ylämäki" & mietin vaan että kuinka paska olo hänelläkin olis jos oisinkin joskus vaan vetänyt mitään sanomatta ranteet auki ja kuollut pois.... ): Joten ajattele oskaria ja sitä että kuinka pahalta hänestä tuntuu, jos joudut takaisin osastolle hurjan laihtumisen jälkeen tai vaikka jos viiltelet.. ): Joten älä tee mitään tyhmää, ajattele oskaria ja kuinka paljon hän toivoo vaan sun parastasi ja haluaa olla sun kanssasi. :> Sun pitää pysyä vahvana!♥

Vimmumonsteri kirjoitti...

Ja ainiin mun piti sanoa vielä että, eka tuntui siltä että en pääse tuosta paskasta millään eroon ja sitten poikaystäväni puhui minulle järkeä todella kauan & mietin aina vaan että miten hän jaksaa, ja kuinka hän ei ole vielä jättänyt minua.. Mutta lopetin viitelyn vasta kun olimme olleet n. puolivuotta yhdessä, mutta lopetinpa kuitenkin! Nyt olen ollut reilun vuos & 3kk viiltlemättä ja ollaan seurusteltu nyt 1vuos & 9kk.. :> Oon niin ilonen että hän ei jättänyt, vaan jaksoi tukea & auttaa.♥ Tunnen olevani hänelle todella paljon velkaa.. ♥

Joten oikeesti pysy vahvana, ajattele oskaria, puhu oskarille ja koita päästä tuosta anoreksiasta oikeasti eroon. Toivon että joskus pääsen lukemaan että vihdoin oot terveempi ja päässyt eroon anoreksiasta.♥ Voimia ja jaksamisia vielä paljon !