lokakuuta 28, 2012

This is love this is war this is pure insanity

http://data.whicdn.com/images/41074759/608465-12-1350862493298_large.jpg

Tiistaina istuin kylmälle penkille lenkkipolun varteen. Kädessä puhelin, mielessä jokainen mahdollinen kauhuskenaario. Puhdasta pelkoa, sydän lyö sydän lyö.
Oskarin äidin vastatessa linjan toisessa päässä mietin hetken pakenemista. En muista tarkalleen mitä sanoin, enkä edes muista tarkalleen, mitä Oskarin äiti sanoi. Muistan vain itkeneeni tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Muistan vain Oskarin äidin itkeneen tulevista jouluista
ja ylioppilasjuhlista
ja juhannuksista.
Puhelun lopussa, kun pulssini oli jo laskenut ja pystyin hengittämään, pyysin Oskarin vanhempia meidän mukaamme Tallinnaan loppuviikoksi.

http://data.whicdn.com/images/25611147/tumblr_m1i7l6mFLU1qeetsno1_500_large.jpg

Pienillä kaduilla, suloisten väristen talojen väleissä oli kylmä. Hengitys höyrysi ja välillä ihon alle piiloutunut kylmyys pelotti: entä jos tuo kylmä ei enää ikinä lähtisi pois? Mitä jos se löytäisi syvemmälle sisääni ihon alta ja jäisi sinne?
Mutta huuruisen ilman lämmitti tietous siitä, että Oskarin ja hänen vanhempiensa välit alkavat palata entiselleen. Kyllä minä ymmärrän, että heitä pelottaa, kun oma lapsi kasvaa aikuiseksi jossain toisaalla eikä heidän silmiensä alla. Ja huomaan taas, miten pelot voivat rikkoa kaiken. Ja miten kaikki pelonsekaisena tehdyt teot oikeuttaa vain, koska pelottaa. Ihan sama millaiseen sotkuun ne johtavat ja miten paljon kaikkia sattuu.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m7idszlv4B1qgnp30o1_500.jpg

Olin viimeeksi Tallinnassa muutamaa viikkoa ennen kuin aloitin ensimmäisen luokan. En muista niistä kaduista paljoakaan, mutta sen tunnelman muistan. Pidin äitiä ja isää kädestä kiinni, senkin muistan. Noiden muutamien muistojen sivuille vain kuitenkin piirtää aivan uusia muistoja, jotka haluan pitää elossa ikuisesti.
Eilen illalla seisoin hotellin valkoisessa kylpyhuoneessa peilin edessä katsoen itseäni ja kehoani. Tuijotin sitä kaikkea vilpittömän uteliaana, katsoin itseäni pitkään silmiin ja yhtäkkiä tajusin, että peilistä katsoi takaisin minä itse. Ei kukaan muu, minä. Ja seuraavaksi kaikki mahdolliset tunteet iskivät vasten kasvojani enkä pystynyt muuta kuin itkemään.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4yk9tYfmT1qjf3u1o1_500.jpg

En ole vuosiin tuntenut varsinaisesti olevani yksi ja sama ihminen. Mieli ja keho ovat aina olleet kaksi eri asiaa ja keho on näistä kahdesta valheellisesti ollut se paha ja vieras. Se, joka tekee niinkuin sitä huvittaa eikä se suostu taipumaan minun mieleni käskyihin, joita olen valheellisesti pitänyt oikeudenmukaisina. Ihan kuin keho olisi jotenkin vähä-älyinen kasa, jota pitää holhota. Vaikka se ei ole sitä.
Se on nerokas, monimutkainen järjestelmä, joka tekee kaikkensa pitääkseen minut hengissä siitäkin huolimatta, että pääni huutaa. Ja keho tekee sen kaiken pyyteettömästi samaan aikaan, kun mieli tekee kaikkensa tuhotakseen sen ainoan kodin, missä se voi itse asua.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_mbjec078LG1qbau5vo1_500.jpg

Ehkä mieli ei haluakaan tappaa kehoa, ehkä se haluaa vain tappaa itsensä. Mutta mieltä ei voi nähdä, joten helpointa on ensiksi tappaa oman itsensä fyysinen ilmenemismuoto, jotta mieli voi mädäntyä sen sisälle ja lakata olemasta. Osaston aikana aloin tuntea sääliä kehoani kohtaan siitä kaikesta, mitä olen antanut mieleni tehdä sille. Mutta nyt ymmärrän ettei mieltä eikä kehoa voi erottaa: se kaikki viha, minkä luulin kohdistaneeni kehoon, kohdistui oikeasti kaiken aikaa minuun.
Ja siellä valkoisessa kylpyhuoneessa minusta tuli yksi ihminen, jonka sisällä on keho ja mieli.
Ei yksi mieli, jonka sisällä yksi ihminen ja joiden kummankin ulkopuolella on keho.
Minä tarkoittaa kehoa ja mieltä, niiden kummankin yhdistelmää,
työnjakoa,  
huolenpitoa.

Kumpikaan ei voi elää ilman toista. 
 
Nyt kotona kaikki tuntuu erilaiselta.
Rauhalliselta.
Turvalliselta.
Ennen paha oli koko ajan lähellä, koska se oli mielessä ja se sai minut hyökkäämään itseäni vastaan. Nyt tuntuu siltä, että voin kävellä, liikkua, puhua, hengittää ilman pelkoa siitä, että joku kuristaa. Oman mielen terrori sai kaiken hajoamaan uskomattoman pieniin palasiin: minä, keho, mieli, minä, keho, kuka, mitä.
Kaikkien sota kaikkia vastaan.
Ammu ennen kuin sinut ammutaan. 

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m4xznw6ATi1qjf3u1o1_500.jpg

Kenekään tuon sodan osapuolen ei tarvitse jaksaa sitä.
Kenenkään ei tarvitse haluta kuolla.
Mieli ei ole ylivertainen kehoon verrattuna: se ei ole puhtaampi, järkevämpi, vahvempi. Se ei myöskään ole huonompi, vaikka se saattaakin aiheuttaa suunnatonta tuhoa: se on yksi sairas perheenjäsen, josta täytyy pitää huolta, jotta koko yhtälö toimii.

Liikaa tekstiä.
Enkä osaa lopettaa tätä mihinkään hienoihin sanoihin, koska kaikki nämä ajatukset ovat vielä nuoria päässäni enkä itsekään ole ehtinyt tulla minkäänlaisiin loppusanoihin. Söin tänään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen Budabest-konvehteja, joihin olin kiinnittänyt bulimian sävyttämän muiston: muiston siitä, miten inhottavaa niitä oli yrittää oksentaa pois eivätkä ne ikinä nouseet ylös. Ne jäivät vain vaikeaksi tahmaksi kurkkuun.
Mutta sain tuon muiston muuttumaan menneestä säännöstä menneeksi poikkeukseksi, jonka ei tarvitse enää ikinä tapahtua.

Olen onnellinen.

9 kommenttia:

agatha kirjoitti...

En tiedä mitä kommentoida, on vaan niin ihanaa kuulla että olet onnellinen. Hali. ♥

SpecialChild kirjoitti...

Liian hienoa tekstiä, koska luin tuon ainakin kahdesti...enkä osaa vieläkään sanoa mitään oikeaa. Väärästä ei sitten puhuta.

Onneksi tuo sinun Tallinan matkasi meni paremmin, kuin omani viime kesänä. Tai siis ei siinä mitään vikaa ollut, mutta päällimmäisenä koko matkasta jäi mieleen se järjetön ahdistus ja ajatus siitä miten saada pää mahdollisimman sekaisin, niin ettei kukaan huomaisi mitään. Eihän se ollut mahdollista, mutta halusin sen olon pois (jota poden tällä hetkellä taas.)
Ne kaksikin yötä oli liikaa.
Kuullostaa hyvälle, että tuo "tilanne" (en osaa kuvailla paremmin) Oskarin vanhempien kanssa alkaa helpottua (:

Anteeksi sekava kommentti, mutta ajatukset harhailee edelleen jossain muualla, kuin siellä missä niiden pitäisi olla.

Cherry Darling kirjoitti...

Tässä tekstissä oli jotain maagista ja ihmeellistä, kaunista. Sä kirjotit aidosti ja hyvin, niin että musta tuntui kuin olisin kävellyt kanssasi tallinan katuja ja nähnyt sut katsomassa itseäsi - ymmärtämässä jotain suurta.
Ja hienoa että poikkiksesi porukat ovat rauhoittuneet :D Tsempit teille

Vaiennut kirjoitti...

Olen onnellinen sinun puolestasi, onnellinen siitä, että sinä olet onnellinen.
Voisin halata sinua. Oli ihana lukea tätä kirjoitusta, sillä sen lisäksi että kirjoitat aivan upeasti tämä oli sisällöltään upea. Pidetään lippu korkealla jatkossakin, voimia!! C:

Ida-san kirjoitti...

Voi Miika... ihanaa huomata miten olet päässyt jo näin pitkälle. <3 Se on hieno, hieno saavutus. Onneksi olet onnellinen :)

kuiskaus kirjoitti...

Miten joku osaa kirjoittaa näin kauniisti.. Ihanaa luettavaa, tottakai myös sisällöltään :) Oon niin ilonen sun puolesta<3

Vaiennut kirjoitti...

Joulu on kaukana vielä, älä anna sen stressata sinua nyt. Mitä vakaammalle pohjalle saat paranemisesi, sitä helpompi sinun on nauttia joulusta. Muttä älä mieti sitä vielä, keskity hetkeen, elämään päivä kerrallaan. :)

Goofy kirjoitti...

Kaikki inhoaa mun isää, ei oo uus juttu...

DistressedFairy kirjoitti...

Okei hyvä kun käyt :) Ja ei ookkaa ! :D Kiitti paljon :) ♥ Aina koitan miettiä kaikkea hyvää, välillä se paha vaa ottaa sitte valtaansa.. :/

AAAW miten söpöä :)) Hei ei iällä ole mitään väliä,mäki oon vasta 19-vuotta ja Iida 16-vuotta,kohta 17-vuotias. Ja teijän todellaki kuuluu olla yhdessä ! ♥