elokuuta 18, 2012

Endless sky with the evening around you

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m829b64AT91rrvrh6o1_500.jpg

Ensimmäinen kouluviikko on ohi ja ajatukset heittelevät laidasta laitaan.
Joka toinen päivä olen ollut iloinen, onnellinen siitä, että olen vielä elossa. Seuraavana päivänä vihaan kaikkea mitä olen ja mitä minusta ei koskaan tule.
Jos viime viikolla tuntui siltä, että pienikin kosketus sai ihoni palamaan kivuliaasti, tällä viikolla olen tarvinnut läheisyyttä kuin happea. Jos joku ei koske minuun, jos en tunne toisen ihmisen lämpöä ihollani, olen kuollut.
Tukehdun.
Mädännyn.
Katoan kokonaan.

Haluan olla elossa.
Haluan olla kuollut.
Enkä toisaalta tiedä, haluanko kumpaakaan.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m8hbpvbRCq1qgls16o1_500.jpg

Olen kuitenkin iloinen siitä, että koulu on alkanut ja se vie ajatukset muualle. En ole vieläkään käynyt ruokalassa eikä painoni ollut noussut oikeastaan yhtään tämän viikon punnituksessa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että hiljalleen huomioni alkaa siirtyä pois ruoasta. Syömättömyys ei edes ajatuksena ole vieraillut niin usein päässäni tällä viikolla kuin aiemmin eikä myöskään oksentaminen. Mutta halu viillellä sen sijaan on hetkittäin ollut äärimmäisen vahva.
Edellisen viikon kolme syvää viiltoa eivät tunnu riittävän.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m8gy8jH8561qgnp30o1_500.jpg

Yritän kuitenkin tosissasi olla sortumatta veren tahrimiin hetkiin enää.
Eivät ne ole sen arvoisia. Enkä jaksa enää rikkoa toista terotinta, jotta saisin tarpeeksi terävän terän käyttööni. Aluksi puolitylsät sakset riittivät, koska pelkäsin vahingossa viiltäväni liian syvältä. Sitten rikoin ensimmäisen terottimen ja kaivoin sen terän esiin, jonka jälkeen se on ollut ainoa "oikea" väline siihen verenvuodatukseen.
Kolme haavaa ovat tulehtuneet ja suuhuni nousee edelleen mahanesteitä, mutta yritän sulkea tuon kaiken pois mielestäni.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m8ieekJpOd1r712ajo1_500.jpg

Ajattelin suorittaa lukion neljässä vuodessa, ihan vain varmuuden varalta.
Ehdin siinä ajassa saamaan hermoromahdukseni ja varmaan vielä päätymään osastollekin, mutta saan silti suoritettua lukion loppuun. Toivottavasti.
Ehkä olen myös ehtinyt miettiä mitä teen lukion jälkeen, sillä vielä minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia.
Mitä minusta muka voi tulla isona?
Eikö voisi riittää, että yritän pysyä elossa?

Nyt menen ulos ja yritän sosialisoitua muiden "luokkalaisteni" kanssa ihan varmuuden varalta. He ovat kyllä todella mukavia, mistä olen helpottunut ja huomaan monien katseista, että he haluaisivat tutustua minuun paremmin. Mutta en ole vielä keksinyt tapaa, millä saisin jotenkin itseni avautumaan helpommin uusille ihmisille.
Ehkä liian monimutkaisen ja vainoharhaisen ajattelun lopettaminen olisi ensimmäinen askel...

17 kommenttia:

riri kirjoitti...

elämä onkin siitä outoa että tänään voi olla ihan paska olo ja huomenna maailman iloisi.
jatka silti elämistä ja arvosta itseäsi älä viiltele.voimia sulle <3

Anonyymi kirjoitti...

Käytkö koulua HYKissä?

Brosme kirjoitti...

Hassua ja toisaalta pelottavaa...tämä teksti sisälsi paljon samoja ajatuksia kuin minulla pyörii mielessä. Haluan olla elossa, en halua olla elossa... En tosin onnistu koskaan lopettamaan tätä kaikkia, koska keino millä lopettaisin tämän kaiken ei vain onnistu. Noh, ehkä se vielä joskus onnistuu (:
Mitä tuohon viiltelyyn tulee niin, tuo tunne on niin tuttu :/ Välillä tekisi mieli hyppiä seinille, kun tekee mieli viiltää.

elle kirjoitti...

Kirjoitin äsken pitkän kommentin muttei se näköjään tullut.. En osaa :(

Kommentin pointteja oli se, että voin taas vaihteeksi jakaa tuskaasi tosta läheisyydenkaipuu-mene pois jutusta. Aina yksinollessa tahtoisin jonkun lähelle, sitten jos saan niin pelottaa päästää liian lähelle ja karkotan pois..

Ihanaa että oot saanu ajatuksia pois ruoka-ahdistuksesta. Älä viillä, tsemppiä, oot tärkeä <3

Vaiennut kirjoitti...

Punaiset viirut eivät tarjoa pelastusta, ainoastaan rakentavat tietä entistä syvemmälle pimeään. Älä satuta itseäsi.

Lukio järjestyy kyllä, kunhan saat itsesi rauhassa parempaan kuntoon. Samalla tuntemattomista ihmisistä ympärillä tulee tuttuja. Se vain ottaa aikansa.

Paljon tsemppiä sinne, elämä on elämisen arvoista tänään ja huomennakin, vaikka joskus tuntuisikin ettei se sitä ole.

Mary kirjoitti...

Ensimmäinen kappale tekstissäsi kuulosti harvinaisen tutulta...
Myöskin tuo teroittimen terän käyttö. :/
Onko haavasi pahastikin tulehtuneet?
Et varmaankaan tykkää ajatuksesta että menisit lääkärille niitä näyttämään mutta koita nyt katsoa ettei ne liian pahaksi mene.

Voimia sinulle paljon <3

Brosme kirjoitti...

Enkä minä edes halua päästää irti. Minä en tule pärjäämään ilman. Vaikkakin siihen tulisi taas puolen vuoden tauko, niin minä en lopeta.
Pitää vain keksiä keino millä keinolla jaksan yrittää edes seuraavat kolme vuotta...Ei, en tiedä jaksanko.

Brosme kirjoitti...

Niin, silloin sattui vain menemään paljon paremmin. En tarvinnut viiltämistä. Enhän tarvitsisi edelleenkään, mutta se nyt vain on ainut mikä näyttää auttavan edes vähän.
Ainut ongelma on vain miten piilotan heikkouteni asiakkailtani ja työkavereiltani. Tätä menoa nimittäin niitä ei piiloteta keltään.

Kauris kirjoitti...

:) toivottavasti. Alkaa kevennettynä, niin se auttaa pääsemään rutiineihin kiinni ja olemaan lannistumatta heti alkuunsa.

Hei tohon sun kouluruokailuun. Onks sulla ollu eväitä mukana? Koska se on tärkeetä että totut joka tapauksessa syömään siihen aikaan. Normaalistihhan nuoret kiskovat karkkia kunnon safkan sijaan. Olisiko hirveän pelottava ajatus eväistä?

Kauris kirjoitti...

Mut siis ehdottomasti jatkaisit ruokalaan menemisen yrittämistä, mutta hätätapauksessa olis kuitenkin safkat mukana.

elle kirjoitti...

Kyllä Oskari jaksaa <3 Älä huoli, se jaksaa varmasti. Se rakastaa.

Joo tuo hakkaamiskommentti oli aika överit mutta kuulen noita ja vastaavia vähän joka päivä, en tiiä lukeeks mun selässä että herjaa miten paljon lystäät, kyllä elle kestää.. Varmaan.

Miika kirjoitti...

Anonyymi > Unohdin vastata eilen, pahoittelut! Mutta en käy =)

Kauris kirjoitti...

hienoo! :)

Yks hyvä keino on kans odottaa että pahin ruuhka on mennyt ohi. Käydä pienellä kävelyllä ja mennä sitten vasta ruokalaan kun ei ole juurikaan jonoja. Kävellessä saa muutenkin yleensä tsempattua fiilikset kuntoon. Mutta tee sitä mikä tuntuu parhaimmalta :)

Kauris kirjoitti...

Parasta terapiaahan se olisi, että menis kauheessa ryysiksessä jonoon, jne. koska syömishäiriöstä parantuminenhan on pelkojen kohtaamista. Julmaa, helvetin vaikeeta ja ahdistavaa, mutta saatanan tehokasta :D Näin rumilla sanoilla höystettynä. Sen jälkeen vielä aimo annos tunteiden purkamista, nenäliina paketin tuhoamista silpomalla ja penaalin siivousta, kaikkee mikä ei satuta itseään eikä muita. Talvella on kiva viskoa lumipalloja. Hienoo ois vielä se, kun voisit soittaa jollekkin joka ymmärtää tilanteen täysin ennen ja jälkeen ruokailun, kerrata tilanne läpi ja taas jne. Mutta käytä niitä keinoja mitä sinulla on :) nyt sulla on paaaaaaljon hyvin ymmärtäviä ihmisiä täällä bloggerin kautta ja saat tuntojasi purettua kirjalliseen muotoon, itselleni ainakin paras tapa kerrata asioita.



Kilometripostaus.. omg.... :D

Brosme kirjoitti...

Yritän tosissani nyt jättää blogimaailman taakseni. Tästä alkaa tulemaan jo ihan pakkopullaa. Ilmoitathan itsestäsi jotain, jos en ole muistanut käydä täällä? Sinulla toivottavasti on vielä meiliosoitteeni?

Brosme kirjoitti...

Mulla olis sulle pieni ilmoitusluontoinen asia, otathan pian yhteyttä tienviittoihelvettiin@gmail.com

beautiful kirjoitti...

Eteni pienin askelin. Päivä kerraallaan kohti parempaa, niin monet sanoo. Älä aseta liian paljon saati liian suuria tavotteita. Toivottavasti sun olo muuttuu positiivisemmaks.