kesäkuuta 23, 2012

Sometimes the hardest thing and the right thing are the same

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lxqvmirYh11qhwebho1_500.jpg

Heräsin eilen muita aikaisemmin ja hiivin alakerran eteisen kokovartalopeilin eteen. Huomaan etten pysty katsomaan itseäni silmiin edes peilin kautta. Se on vain liian outoa. Liian vaikeaa.
Joten käytän tuon katkeran suloisen hetken tuijottaen kehoni jokaista pientä yksityiskohtaa. Kääntelen kehoani eri kulmiin, mitään ei saa jäädä huomaamatta. Sitten asetan kehoni suoraan kohti peiliä ja otan kädet mukaan.

Puristelen palasia minusta, saan liian helposti kiinni.
Enkai minä niin paljoa ole voinut lihoa?
Vatsa ainakin on liian iso, mutta senhän tiesinkin jo.
Miksi poskeni näyttävät tuolta?

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m59nxctAZV1qgls16o1_500.jpg

Oskari herää, mutta en pysty liikuttamaan katsettani pois peilistä. Olen noiduttu, jos katson muualle tämä outo hetki katoaa enkä halua sitä. Oskari tulee vierelleni ja silmäni siirtyvät minun iholtani hänen iholleen. Kumpikaan ei sano mitään, en näe Oskarin ilmettä. Näen vain ihoa, luita, senttimetrejä, arpia, vihaa, pelkoa.
Näenhän minä, että olen pienempi, mutta miksi se ei riitä? Aivoni yrittävät ymmärtää miksi jalkani ovat Oskarin jalkoja pienemmät, mutta silti mielestäni minun pitäisi laihduttaa vielä vähän, jotta olisin saman kokoinen kuin hän.
En ymmärrä ja se turhauttaa.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lz7al5OwAm1r7ldpwo1_500.png

Oskari ottaa minua kädestä kiinni ja peiliin vangiksi jääneet silmäni vapautuvat heijastavasta pinnasta. Pelkäsin, että koko loppupäivä olisi mennyt pilalle tuon aamuisen, hetkellisen itseinhon takia, mutta onneksi niin ei käynyt. Kävimme kävelyllä, juttelimme. Minun täytyy päästä eroon siitä ajatuksesta, että läheiseni ovat liian heikkoja kuulemaan päässäni vilistäviä asioita, sillä sitä he eivät ole. Ja jos en puhu, kaikki voi taas hajota palasiksi.

Mutta pelkään riitoja, pelkään konflikteja. Pelkään, että minusta tulee vihainen ja karkotan kaikki läheiseni, koska heidän ei tarvitse jaksaa alituista pahaa oloani. Emme ole perheeni kanssa oikeastaan koskaan riidelleet ruoasta, mitä vanhempanikin ihmettelivät ja pelkään, että nyt uudenlaisen avoimuuden siivin ryhdyn tuhoamaan läheisiä ihmissuhteitani.
Minunhan piti olla rehellinen ja tämä on täyttä paskaa, joten voin ihan hyvin raivota siitä ääneen.
Taas.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m3w3kpsmNI1qioi09o1_500.jpg

Tänään palaan takaisin osastolle. En halua en halua en halua. Ja toisaalta haluan: siellä on turvallista. Täällä ruokailu on tuntunut vaikealta ja äiti hössöttää liikaa. Osastolla, kaikesta tarkkailusta huolimatta, tuntuu siltä, että saan syödä rauhassa. Saan ajatella rauhassa, yrittäen puhua itselleni järkeä. Rauhoitellen itseäni.
Toivon, että painoni ei ole laskenut. Tiedän, että täällä jossain on vaaka, mutta en ole jaksanut ajatella sitä.
Oikeastaan en edes halua tietää tarkkaa painoani.
Peilikuva kertoo tarpeeksi.
Siis silloin kun olen sen edessä yksin. Mutta jos joku muu tulee vierelleni, huomaan heti miten vääristyneeltä näytän. Yritän niin kovasti nähdä sen, mitä muut näkevät, mutta en onnistu siinä.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m4nxobwyYu1qh4vqzo1_500.jpg

Näiden päivien ajan olen useasti miettinyt mitä tapahtuu, jos en koskaan parannukaan. Koska tiedän, että kestän elämää syömishäiriön kanssa tiettyyn pisteeseen asti, kunnes tapahtuu taas verisiä asioita vessan suljetun oven takana. Edelleenkään en mielestäni sairasta anoreksiaa, koska en pelkää lihomista tarpeeksi.
Enhän?
Koska en ole tarpeeksi nääntynyt.
Enhän?
Mutta minun pitää vain jaksaa yrittää, koska muuten en ikinä saa selville voinko parantua. 

Jos painoni ei ole laskenut, Oskari ja vanhempani saavat tulla katsomaan minua osastolle ensi viikonloppuna. Viikon päästä. Siihen on liian pitkä aika.
Mutta ne onnelliset hetket, joita olen kokenut kotona ollessani motivoivat yrittämään kovempaan: ehkä joskus tulevaisuudessa voin tuntea oloni niin onnelliseksi joka päivä. Ehkä tulevaisuudessa onnellisuus ei olekaan enää poikkeus vaan se on normi.

Nyt pitää mennä.
Lupaan tehdä parhaani!

10 kommenttia:

Brosme kirjoitti...

Jos lupaat tehdä parhaasi, niin sekin on jo varmasti paljon. Anna muiden nyt pitää sinusta huoli, sillä olet nyt juuri itse siihen liian heikko. Enkä mä sano tätä ollakseni ilkeä.

elena kirjoitti...

Pikkuhiljaa ja pienin askelin tää kaikki muuttuu helpommaksi. Mä lupaan. Kunhan jaksat taistella, vaikka sitten Oskarin takia ellet itsesi. Oikeasti ei voi parantua, ellei aseta itseään etusijalle ja tee sitä oman itsensä takia, mutta yleensä menee jonkin aikaa kunnes on sellaiseen valmis.

riri kirjoitti...

hyvä, tee parhaasi!
jokin sun takaraivossa on lukkiutunut sanomaan että et ole tarpeeksi laiha vaikka olisit kuoleman kielissä.tiedän sen tunteen kun inhoaa itseään eikä näe niitä hyviä asioita itsessään mitä muut näkee ja se on turhauttavaa.miksi itse ei näe, mikä siinä on? kunpa sinä vain oppisit näkemään että kelpaat sellaisena kuin olet, ei sinun tarvitse yrittää laihduttaa minimittoihin, koska mitä hyötyä laihtumisesta on jos siihen kuolee?
toivottavasti et olisi laihtunut, paljon voimia sinulle!

Tanja kirjoitti...

Hei Miika,

ja kiitos puhuttelevasta blogista.

Olet selvästi lahjakas kirjoittaja; tekstisi synnyttävät vähintäänkin yhtä suuren lukunautinnon kuin jokin todella mukaansatempaava romaani. Kun on kerran lukemisen aloittanut, lopettaminen ei tule kuuloonkaan ennen kuin tarinan on saanut ahmittua loppuun.

Myös lämpimyys huokuu teksteistäsi vaikka kirjoitatkin vakavista aiheista.

Toivon todella, että pääset ajan myötä irti syömishäiriöstäsi, sillä elämällä on kaltaisellesi valtavasti annettavaa, kun olet taas terve ja täysissä voimissasi. Vaikutat älykkäältä nuorelta mieheltä, ja pystyt varmasti mihin tahansa, kunhan vain ensin pääset irti häiriön kahleista. Mahdollisuudet ovat rajattomat.

Valtavasti voimia matkallesi! Usko itseesi ja muista, minkä vuoksi taistelet.

Sheena kirjoitti...

uskon suhun Miika <3 sä selviät. tuhat voima halia !

Talven Tyttö kirjoitti...

Löysin vasta nyt blogisi ja luin sen kerralla läpi niinkuin Tanjakin ylempänä sanoi! Olet tosi lahjakas kirjottaja ja toivon että jaksat yrittää aina uudestaan ja uudestaan vaikka epäonnistuisitkin. Olen ihan varma ettö pystyt siihen! Paljon haleja ja voimia sinulle ja ihanaa kun perheesi on tukenasi. Se on tärkeää!

Anonyymi kirjoitti...

Pidä kiinni. Saat pelätä, pelkää niin paljon kuin pelottaa. Puhu kaikesta, jokaisesta ajatuksesta (niille ketä rakastat), vaikka se ei olisi mielestäsi tarpeeksi tärkeää. Tarpeeksi jotain. (Se on)

Eikö ilma tunnukin raikkaalta, kun on ollut suljettujen ovien takana hetken aikaa? Viikkoja, kuukausia.. Se tukahduttaa melkein yhtä paljon, kuin tunne siitä, ettei ole tarpeeksi. Sinähän tiedät. Sinun kannattaa jaksaa. Toivon, että jaksat. Hyvää kesälomaa. Yritä aina uudestaan.

Midnight Fairy kirjoitti...

Voimia! Koita jaksaa siellä, laitoin sulle haasteen mun blogiin ;)

tooshort kirjoitti...

Minäkin löysin blogisi tänään ja onneksi löysin. En osaa edes kunnolla kuvailla millaisia tunteita sinä ja sinun kirjoituksesi minussa herättää. Monenlaisia.
Osaat todellakin kirjoittaa. Luin alusta loppuun kaikki tekstit parissa tunnissa, en vain voinut lopettaa ennenkuin olin päässyt viimeisimpään päivitykseen. Jatka kirjoittamista samaan malliin! Toivon vain että kirjoituksesi muuttuisivat positiivisemmiksi ja iloisemmiksi eivätkä pyörisi niin paljon numeroiden ja ruoan ympärillä. Olen tukenasi tästä lähtien! :)

ssecret kirjoitti...

miten voit? <3