kesäkuuta 23, 2012

Sometimes the hardest thing and the right thing are the same

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lxqvmirYh11qhwebho1_500.jpg

Heräsin eilen muita aikaisemmin ja hiivin alakerran eteisen kokovartalopeilin eteen. Huomaan etten pysty katsomaan itseäni silmiin edes peilin kautta. Se on vain liian outoa. Liian vaikeaa.
Joten käytän tuon katkeran suloisen hetken tuijottaen kehoni jokaista pientä yksityiskohtaa. Kääntelen kehoani eri kulmiin, mitään ei saa jäädä huomaamatta. Sitten asetan kehoni suoraan kohti peiliä ja otan kädet mukaan.

Puristelen palasia minusta, saan liian helposti kiinni.
Enkai minä niin paljoa ole voinut lihoa?
Vatsa ainakin on liian iso, mutta senhän tiesinkin jo.
Miksi poskeni näyttävät tuolta?

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m59nxctAZV1qgls16o1_500.jpg

Oskari herää, mutta en pysty liikuttamaan katsettani pois peilistä. Olen noiduttu, jos katson muualle tämä outo hetki katoaa enkä halua sitä. Oskari tulee vierelleni ja silmäni siirtyvät minun iholtani hänen iholleen. Kumpikaan ei sano mitään, en näe Oskarin ilmettä. Näen vain ihoa, luita, senttimetrejä, arpia, vihaa, pelkoa.
Näenhän minä, että olen pienempi, mutta miksi se ei riitä? Aivoni yrittävät ymmärtää miksi jalkani ovat Oskarin jalkoja pienemmät, mutta silti mielestäni minun pitäisi laihduttaa vielä vähän, jotta olisin saman kokoinen kuin hän.
En ymmärrä ja se turhauttaa.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lz7al5OwAm1r7ldpwo1_500.png

Oskari ottaa minua kädestä kiinni ja peiliin vangiksi jääneet silmäni vapautuvat heijastavasta pinnasta. Pelkäsin, että koko loppupäivä olisi mennyt pilalle tuon aamuisen, hetkellisen itseinhon takia, mutta onneksi niin ei käynyt. Kävimme kävelyllä, juttelimme. Minun täytyy päästä eroon siitä ajatuksesta, että läheiseni ovat liian heikkoja kuulemaan päässäni vilistäviä asioita, sillä sitä he eivät ole. Ja jos en puhu, kaikki voi taas hajota palasiksi.

Mutta pelkään riitoja, pelkään konflikteja. Pelkään, että minusta tulee vihainen ja karkotan kaikki läheiseni, koska heidän ei tarvitse jaksaa alituista pahaa oloani. Emme ole perheeni kanssa oikeastaan koskaan riidelleet ruoasta, mitä vanhempanikin ihmettelivät ja pelkään, että nyt uudenlaisen avoimuuden siivin ryhdyn tuhoamaan läheisiä ihmissuhteitani.
Minunhan piti olla rehellinen ja tämä on täyttä paskaa, joten voin ihan hyvin raivota siitä ääneen.
Taas.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m3w3kpsmNI1qioi09o1_500.jpg

Tänään palaan takaisin osastolle. En halua en halua en halua. Ja toisaalta haluan: siellä on turvallista. Täällä ruokailu on tuntunut vaikealta ja äiti hössöttää liikaa. Osastolla, kaikesta tarkkailusta huolimatta, tuntuu siltä, että saan syödä rauhassa. Saan ajatella rauhassa, yrittäen puhua itselleni järkeä. Rauhoitellen itseäni.
Toivon, että painoni ei ole laskenut. Tiedän, että täällä jossain on vaaka, mutta en ole jaksanut ajatella sitä.
Oikeastaan en edes halua tietää tarkkaa painoani.
Peilikuva kertoo tarpeeksi.
Siis silloin kun olen sen edessä yksin. Mutta jos joku muu tulee vierelleni, huomaan heti miten vääristyneeltä näytän. Yritän niin kovasti nähdä sen, mitä muut näkevät, mutta en onnistu siinä.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m4nxobwyYu1qh4vqzo1_500.jpg

Näiden päivien ajan olen useasti miettinyt mitä tapahtuu, jos en koskaan parannukaan. Koska tiedän, että kestän elämää syömishäiriön kanssa tiettyyn pisteeseen asti, kunnes tapahtuu taas verisiä asioita vessan suljetun oven takana. Edelleenkään en mielestäni sairasta anoreksiaa, koska en pelkää lihomista tarpeeksi.
Enhän?
Koska en ole tarpeeksi nääntynyt.
Enhän?
Mutta minun pitää vain jaksaa yrittää, koska muuten en ikinä saa selville voinko parantua. 

Jos painoni ei ole laskenut, Oskari ja vanhempani saavat tulla katsomaan minua osastolle ensi viikonloppuna. Viikon päästä. Siihen on liian pitkä aika.
Mutta ne onnelliset hetket, joita olen kokenut kotona ollessani motivoivat yrittämään kovempaan: ehkä joskus tulevaisuudessa voin tuntea oloni niin onnelliseksi joka päivä. Ehkä tulevaisuudessa onnellisuus ei olekaan enää poikkeus vaan se on normi.

Nyt pitää mennä.
Lupaan tehdä parhaani!

kesäkuuta 21, 2012

Say when

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m5soe7rGj41qlh6r3o1_500.jpg

Yllätysten yllätys! =)
Pääsin juhannukseksi kotiin ja joudun lauantaina palaamaan takaisin osastolle, mikä suututtaa jo nyt, mutta olen iloinen kun sain erityisluvan viettää kotona edes nämä kaksi kokonaista päivää! Tämän kotiintulemisen takia päivittäistä kalorimääräni nostettiin kahdellasadalla ja aluksi olin kieltäytyä.
Tämä on vain teidän kaikkien kieroutunut suunnitelma saada minut syömään enemmän ja enemmän ja enemmän kunnes räjähdän.
Ahdistuin. Itkin. Pelkäsin. Mutta joka kerta, kun ryhdyin selittämään vanhemmilleni ja Oskarille miksi se parisataa ylimääräistä kaloria oli liikaa, kuulin itsekin miten älyttömiä selitykseni olivat. Joten söin ja söin ja söin. Ja ihan sama vaikka se paino olisi taas vain lisää vesipainoa: pääasia on se, että tämän yön ja seuraavan ja sitä seuraavan saan nukkua Oskarin vieressä ja herätä Oskarin viereltä.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m59z5mgV5O1qdiwwyo1_500.jpg

Ajatukset ovat edelleenkin melkein kuukauden jälkeen sekaisin kaikesta.
En pidä yhtään siitä, miten turvonneeksi tunnen oloni joka ikinen päivä. Posket, kaula ja etenkin vatsa. Aamulla olo on jotenkin tukkoinen, vaikea, tahmea. Olen hidas ja väsynyt. Jokaisen ruokailukerran jälkeen vatsa tuntuu vastenmieliseltä ja haluaisin tehdä siihen pienen viillon, mistä kaikki sisään ahtamani ruoka valuisi hiljaa pois kenenkään huomaamatta. Mutta lupasin yrittää parantua enkä ole vielä antanut kaikkeani, joten minulla ei ole lupaa luovuttaa.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m5o9peUcTx1qdphjqo1_500.jpg

Päivittäiset puhelut Oskarin kanssa ovat pelastaneet niin monelta... Olen osastolle mentyäni useasti miettinyt Oskarin roolia tässä kaikessa likaisessa ja sotkuisessa. Ja etenkin sitä, miten se jaksaa tätä. Saatan olla ihan yhtä syömishäiriöinen kymmenenkin vuoden kuluttua: eikö sitä kaduta tuhlanneensa nuoruuttansa minunlaiseen...

Olen nyt kaksi kertaa istunut pehmeällä tuolilla ja tuntenut oloni tukalaksi.
Milloin uskot syömisongelmiesi ensimmäistä kertaa alkaneen?
Yläasteella.
Onko sulla ajatusta siitä, miksi nuo ongelmat alkoivat?
On. Ei.
Mitä odotat osastohoidolta? Millaisena näet tulevaisuutesi?
Että pääsen pois. Emmä tiedä.
Eri tavalla kuin ennen ku tulit osastolle?
Ehkä.

 http://25.media.tumblr.com/tumblr_m5gpah2lpF1ro91xmo1_500.jpg

Niin paljon kaikkea, mitä en pysty sanomaan ääneen enkä edes tiennyt, että ne asiat kuolisivat joka kerta huulilleni. Luulin vain, että ne ovat asioita, joista en mielelläni puhu, mutta jos on ihan pakko niin pystyn siihen. En oikeasti ole ollut tietoinen siitä määrästä pelkoa ja kuvotusta mitä koen asioista, joissa ei muiden kohdalla ole mitään outoa.
Mutta ne asiat tekevät minusta sairaan.
Väärän.
Likaisen.
Ihan varmasti tekevät.
Ja sen lian yritin näännyttää pois. Kun vatsa oli pieni, vaaleanpunainen möykky, joka ei enää jaksanut huutaa ja itkeä vaan tyytyi kurjaan sivurooliinsa, ajattelin olevani puhdas. Ajattelen edelleen.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_m42slauybh1rw9euao1_500.jpg

Mutta nyt yritän jotain muuta ja voin vain toivoa, että halu näännyttää itseni vähentyy. Ehkä joskus jopa katoaa. Päivitän huomenna tai ylihuomenna lisää: nyt haluan nauttia Oskarin seurasta! Toivottavasti olette kaikki voineet mahdollisimman hyvin ja olette pystyneet nauttimaan kesästä rakkaittenne seurassa! =)