toukokuuta 18, 2012

Just go and never come back

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m432556AjM1qfvtszo1_500.jpg

Yritin äsken syödä. Oikeasti yritin.
Mutta joka kerta, kun levitin vähän lisää voita ruisleivän päälle, tunsin miten viha mun sisällä kasvoi kasvamistaan, kunnes sitten paiskasin koko saatanan leivän lattiaan.
Poimin sen ylös ja murensin sitä nyrkkieni välissä pieniksi muruiksi samalla, kun huusin sille miten inhoan ruokaa. Kysyin siltä onko se nyt iloinen, onko.
Onko vitun hauskaa sekoittaa mun pää.
Onko hauskaa, kun vihaan sitä niin paljon.
Onko sitä pakko olla olemassa.
On, mutta sitä ei ole pakko syödä.

http://24.media.tumblr.com/tumblr_lz6t77CaiP1r4njepo1_500.jpg

Itkevä, vihasta tärisevä minä.
Lattialla voilänttejä ja pieniksi palasiksi murennettu ruisleipä.
Mä murruin ruisleivän edessä.
Ja tuijotin kännykkää keittiön pöydällä. Halusin soittaa äidille, kertoa kaiken. Kaiken, minkä se varmasti on huomannut, mutta mitä se ei halua ajatella.
Ei minun poikani. Minun poikani on aina saanut kaiken. Kaikki on aina ollut hyvin.

http://25.media.tumblr.com/tumblr_lyda4cknhQ1r8yohyo1_500.jpg

Mutta mä en soittanut.
Mietin liikaa. Pidin puhelinta kädessä liian pitkää, numero valittuna. Vain yksi painallus niin olisin saanut yhteyden äitiini. Jonka ainut lapsi mä olen. Lapsi, joka ei koskaan ikinä enää voi olla se viaton pikkupoika, koska on ikuisesti sotkenut elämäänsä pahaa.
Joten en soittanut vaan päätin, että yritän olla syömättä huomenna.
Koska tuo on ainoa ajatus, päätös, jolla saan mieleni edes jotenkin rauhoittumaan. 

5 kommenttia:

Varjo kirjoitti...

Seuraavalla kerralla uskallat soittaa, olit jo niin lähellä. :)

Pelkään sun puolesta. Pelkään, koska olen itse kokenut samaa, koska tiedän mitä on taistella ruokaa ja itseään vastaan.
Pelottaa, että romahdat.

Anemone Nemorosa kirjoitti...

Kuten spostissani sanoin, sä mietit liikaa. Olit jo todella lähellä. Mua inhottaa miten tiukka ote sh-hirviöllä susta on. Et saisi ajatella, koska se hirviö myrkyttää samantien sun ajatukset. Sun pitäisi vain toimia, soittaa nyt, heti, välittömästi. Rukoilen että tämän kuun aikana vielä teet sen♥

Hopeless kirjoitti...

Sä kuitenkin yritit syödä. Sekin on jo jotain. Ensi kerralla paremmalla tuurilla! Kyllä sä siihen pystyt (:
On taas outoa lukea tai ei nyt outoa, mutta hämmentävää, että sä pohdit melko samoja asioita kuin minä. Siis eihän mun äidin mielestä sen tyttärellä nyt mitään pään sisällä voi olla sekaisin. Tietäispä vain kuinka vaikeaa on pitää joskus itseäni pakolla hengissä... Eihän mun vanhemmat tiedä mitään mitä mun päässäni tälläkin hetkellä liikkuu. Joskus kyllä joudun kuulemaan kommenttia, että "viiraako sulla kenties päässä?" Tietäis vaan kuinka montaa kertaa on tehnyt mieli lopettaa kaikki samalla kertaa. Tässä sitä edelleen keikutaan...

Hopeless kirjoitti...

Musta vaan tuntuu hyvälle etteivät nuo tiedä mitä mun päässä liikkuu. Onhan mulle uhkailtu jotain suljettua, mutta mitään ei ole sen asian suhteen tapahtunut. Eihän sinne nyt tuosta noin vaan mennä.

beautiful kirjoitti...

Vanhemmille kertominen on aina kaikista vaikeinta. Mäki pelkään sitä eniten. Entä jos ne vain syyttää itseään? Entä jos ne huolestuu ihan kauheesti? Entä jos ne syyttääkin mua siitä, että oon kiittämätön?
Kaikkea sitä ihminen pelkää.