helmikuuta 10, 2012

Kuolin

Kaikki menee pieleen.
Heti, kun söin koulussa palasen kouluruokaa tiesin, että mun on oksennettava se ulos.
Jätin ruoan kesken, sanoin, että pitää käydä nopeesti tuolla jossain tekemässä yks juttu.
O seurasi mua, se seisoi portaiden yläpuolella ja kysyi minne olin menossa.
Tonne vaan, tuun ihan kohta.

Se jatkoi seuraamista, kysyin koko ajan miksi ja minne ja mitä ja mä vaan tunsin, miten ahdistus kasvoi ja kasvoi ja mun ääni muuttuin joka vastauksella epätoivoisemmaksi.
Kaikki äänet huus mun päässä, en kuullut mitä O sanoi, juoksin.
En katsonut enää taakseni, en kuullut enää O:ta. Vessan ovi kiinni, lukkoon, pytyn kansi ylös, ruoka ylös.
Pytyn kansi alas, vessan veto.
Avaan vessan oven ja mun sydän kuoli, kun näin O:n nojaavan ovenkarmiin.
Se ilme.

"Oksensiks sä?"
En vastaa.
"Oksennatsä useestikin?"
En vastaa.
"Sulla on syömishäiriö."
Pysähdyn.
"Mä en oo oksentanu pitkää aikaan, oikeesti en oo. Mä oksensin joskus useesti, mut en mä enää."
Tosi vakuuttavaa: tän jälkeen alan kakomaan verta ja O menee paniikiin. Se on lähdössä hakemaan apua, mä tartun sitä kauluksista, ihan liian kovaa ja ihan liian ilkeästi, ja painan sen vasten seinää.

"Et kerro tästä kenellekään. Et vittu kerro. Mä en halua, en pysty olla missään suljetulla osastolla. Ja vaik tää ei siltä näytä ni mulla oikeesti menee paljon paremmin, ku meni joskus..."
Ja sitten yskin taas verta ja yskin O:nkin paidalle ja nään sen silmistä, miten sen paniikki kasvaa. Ja se vääntelehtii oudosti ja hengittää raskaasti ja oon ihan varma, että se pyörtyy tai kuolee.

Mä yskin ja pelkään, että pyörryn tai kuolen.
"Mä pyydän, älä kerro tästä, sä et saa. Sä et voi. Mut lähetetään jonnekin, missä mun ei todellakaan oo hyvä olla, mä ahdistun siellä ja tapan itteni. Jos sä kerrot jollekin, mun on pakko tappaa itteni, mä en voi mennä mihinkään pakkohoitoon."
Koska en mä voi mennä. Mieluummin lopetan olemasta lopullisesti.

Me ollaan siinä jonkun aikaa, kumpikaan ei sano mitään.
O ei katso mua silmiin, mutta sen hengitys tasaantuu.
Mä nään sen silmissä kyyneleitä, joita se yrittää niellä.
Mä nielen verta.
"Mä rakastan sua, mä oon niin onnellinen sun kanssa. Mä en halua pois sun luota, älä annan niiden viedä mua. En pysty elämään siellä jossain, mun pitää olla täällä, tässä."

Tämä ahdistava tapahtuma päättyi siihen, että me kummatkin itkettiin toistemme olkapäitä vasten, O tuli saattamaan mut kotiin ja jäi tänne. Mä sain jopa itseni uskomaan, että kaikki on paremmin nyt, että oon ihan kunnossa.
Että välillä vaan vanhat tavat ottaa vallaan vaikka en haluaisikaan ja pitää keksiä uusia ongelmanratkaisukeinoja, koska en ole enää se lihava, surullinen poika.
Oon laiha, onnellinen poika.
O lähti käymään kotona, se tulee tänne yöksi, koska se haluaa olla mun lähellä. Mä haluan, että se tulee yöksi, jotta pystyn vahtimaan sitä ettei se kerro kenellekään.

Jos se kertoo jollekin, mä tapan itteni. Ranteet ja nilkat auki ja oon poissa ennen ku huomaankaan. Se on mun hätävara, mä pidän sen hätävaran niin pitkään kuin mahdollista.
Nyt mun pitää lopettaa ennen kun O tulee. Vaikka varmaan se kohta löytää tän bloginkin.
Että älkää ihmetelkö, jos yhtäkkiä katoan.

5 kommenttia:

Stella kirjoitti...

Haluaisin taas sanoa jotain lohduttavan kannustavaa mutten osaa. Sun tekstistä huokuu niin paljon se, miten et halua apua. Ehkä joskus kun palat loppuun tän kaiken kanssa, tuut toisiin ajatuksiin.

Toivottavasti susta tulis joskus oikeasti onnellinen eikä sun tarvitsisi miettiä tällaisia asioita ja yskiä verta. Tsemppiä

Emily kirjoitti...

Et tiäkään kuinka monta kertaa oon postauksen lukemisen jälkeen halunnut kommentoida jotain voimia antavaa, kannustavaa tai piristävää mutta mä en vain osaa. Mun on pakko osata, mä haluan osata.

Tällä hetkellä mä voin vain toivoa hiljaa pienessä mielessäni, että sun ei tarttis enää oksentaa ja yskiä verta. Mä toivon myös, että pian mäkin löydän jonkun jota rakastan yhtä paljon kuin sä O:ta

Voimia.

Kempoolio kirjoitti...

Voi kumpa sä tajuaisit että toi on ihan turhaa. Vaikka et haluakaan apua, yrittäisit edes itse yrittää jotenkin lopettaa. Sulla on O, ja se välittää susta, se tuskin haluaa sulle tollaista.
Tsemppiä ihan kamalan paljon.

Hoitovirheellinen kirjoitti...

Vaikka sulla onkin O, niin sä et siltikään tunnu onnelliselta...Surettaa sun puolesta, että oot noin hukassa itsesi kanssa.
Kehottaisin sinua hakemaan apua, mutta ilmeisesti olet sitä mieltä ettet sitä tarvitse. Hakisit nyt kuitenkin, edes O'n takia. Se todella välittää susta ja on aidosti huolissaan susta...kuten me lukijatkin.

Haleja ja jaksamisia, näitä sä nyt tällä hetkellä tarvitset ja paljon♥

Vaiennut kirjoitti...

Pelottavinta on huomata, kuinka paha sun todellisuudessa on olla. Haluaisin auttaa. Yritä kääntää paljastuminen hyväksi; En usko, että O kertoo kellekkään, jos oikeasti välittää sinusta. Asia olisi tullu ilmi ennemmin tai myöhemmin. Nyt sulla on lähelläsi joku, joka tietää. Joku, joka voi olla sun tukena pahimpina hetkinä.

Paremmin kuin hyvin tiedän pelon siitä, että mitä jos joku saa tietää. Mitä jos joudun hoitoon. En halua. SILTI sanon tämän, peläten sun puolesta ja toivoen parasta: Hae apua, ennen kuin on liian myöhäistä ja menetät O:n ja itsesi. :(