heinäkuuta 22, 2014

Clap along if you feel like happiness is the truth

http://38.media.tumblr.com/1c3863f855dd9277d9ac03167e11d9f8/tumblr_n93u0kQHx31qbospho1_500.jpg

Jotain outoa on tapahtunut ja päässäni on ehkä viimeinkin loksahtanut se yksi pitkään junnannut palanen omalle, pienelle paikalleen. Painoindeksi 21 enkä omasta mielestäni ole koskaan näyttänyt näin hyvältä ja hoikalta. Tätä tunnetta on todella vaikeaa kuvailla ja ihmettelen joka ikinen päivä sitä samaa peilin edessä: näytän omasta mielestäni oikeasti, valehtelematta, hyvältä. Minä! Omasta mielestäni! Miten se edes on mahdollista.

Olen odottanut jotakin isoa ja käänteentekevää viimeiset kaksi vuotta ja nyt tuntuu siltä, että se jokin on viimeinkin tapahtunut, sillä ylipäätään ne silmät, joilla tätä maailmaa katson, tuntuvat muuttuneen kokonaan uusiksi. Olen saanut muutamat ahdistusjärkäleet rikottua pieniksi murusiksi hyvin helpolla enkä enää murehdi niitä samoja asioita, jotka saivat minut aiemmin itkemään.
Ei, Oskari ei todellakaan ole jättämässä minua, koska kukaan poika ei ole hänelle niin rakas ja tärkeä kuin minä.
Ei, en pullistu ylipainoiseksi, kun syön riittävästi terveellistä ruokaa joka päivä.

http://38.media.tumblr.com/7e942f6a2ff0cfaaa0b61c7d0342e369/tumblr_n91bchjcrO1qbospho1_500.jpg

Outo tyyneys on laskeutunut päälleni enkä enää edes tee sitä, mitä ennen olisin tehnyt: ennen olisin itkenyt silmäni päästä peläten sitä hetkeä, kun tämä ihana, euforinen tunne katoaa. Nyt minä keskityn elämään sitä tunnetta ja viemään sen tunteen mukanani tuleviinkin päiviin. Olen myös ymmärtänyt jotain, minkä luulin aiemmin ymmärtäneeni, mutta joka kuitenkin on sotkenut ajatuskuvioitani jo pitkään. Etenkin länsimaissa opetetaan tahalteen ja tahtomatta, että mieli ja ruumis ovat kaksi eri asiaa, joista mieli on se arvokaampi. Keho on mädäntyvää lihaa, himoavaa lihaa, väkivaltaista ja mielipuolista lihaa. Ja mieli on jotain puhdasta ja kaunista, sellaista, joka jää elämään senkin jälkeen, kun keho on kuopattu.
Mutta ei se niin mene.

Minä en ole mieleni. 
Minä olen se yhdistelmä, jonka kehoni ja mieleni luovat. Minä olen arpeni, pituuteni, silmien värini ja oikeakätisyyteni yhtä paljon kuin olen myös looginen päättelykykyni ja kaikki muistoni. Ei ole olemassa kehosta irrallista minää, joten minun on pidettävä tästä kehosta huolta, koska fyysinen hyvinvointi kanavoituu henkiseksi hyvinvoinnikseni. Sisälläni pyörii pieni, tuttu ja turvallinen piiri, jossa fyysinen ja henkinen minäni sekä antavat toisilleen että ottavat toisiltaan. 

http://38.media.tumblr.com/24aca02312fa99735badb9b642bf6cf5/tumblr_n8c3ez3GF31qbospho1_500.jpg

Ja se tuntuu aivan uskomattoman ihanalta. Tätä kirjoittaessa, työpaperit ympäri keittiön pöytää ja tiskivuoren odottaessa selän takana, minä oikeasti itken, koska olen niin onnellinen. Sen tajuaminen, että oikeasti välittää itsestään, on niin vahva ja tunteellinen hetki, että en ainakaan vielä ole löytänyt kunnollisia sanoja kuvatakseni sitä. Minä vain tiedän sen, että minun on hyvä olla juuri tälläisenä kuin mitä olen. Olen hyvä, olen söpö, olen vahva, olen minä. Enkä voi olla miettimättä, että tätä se on, mistä ne syömishäiriöstä parantuneet ovat puhuneet. Se, kun näkee itsensä viimeinkin sellaisena millainen oikeasti on. Miksi minä pelkäsin tätä niin paljon? Minähän olen ihana! 

Nopea päivitys, koska tehtävää on paljon ja Oskari ryntää kohta ulko-ovesta sisään nälkäisenä. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kaiken ylös, jos vaikka huomenna sattuisikin olemaan huonompi päivä: haluan muistaa tämän jumalaisen hyvän olon tunteen aina ja ammentaa siitä lisää voimaa huonoina hetkinä. Yritän kirjoittaa enemmän pian! Nautitaan ihanasta helteestä, jota siellä Suomessakin on, ja itketään loskaa ja räntää myöhemmin. 
Oikeastaan: kaikkea voi itkeä myöhemmin.

heinäkuuta 09, 2014

http://data3.whicdn.com/images/124757059/large.gif

Olen niin vihainen.
Vihainen.
Sinä tiesit kyllä, ettet hoitaisi sitä ihmistä. 
Tiesit sen.
Ja nyt se pieni ihminen on ollut jo melkein koko pienen puolitoista kuukautisen elämänsä ajan hoidossa meillä. Tai siis oikeastaan: on ollut hoidossa muutaman kerran äidillään. Kysyttäessä, miksi lasta ei ole annettu adoptioon, äiti vastaa, että hänen tulisi kuitenkin sitä ikävä. Ei kuitenkaan ole niin ikävä, että näkisi lastaan joka päivä vaan riittää, kun antaa viime vuonna tavatulle tuttavalle ja tämän poikaystävälle rahat käteen ja häipyy sitten töihin tai luennolle tai juomaan.

Raivostuttaa tuon pienen, tuhisevan ihmisen puolesta.
Miksi pitää olla niin itsekäs?
Miksi?

heinäkuuta 05, 2014

365 päivää


Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun minä ja Oskari menimme kihloihin. Jo vuosi... Vastahan me istuimme kahvilassa, höyryävät kaakaot edessämme, ikkunan takana talvi. Yritimme kysellä toisiltamme ihastuksista ja kumpikin riemuitsi salaa, kun mitään nimiä ei kuulunutkaan. Ei sen luokan suosituimman tytön tai sen yhden hiljaisen, ei kenenkään. Viime vuonna tähän saman aikaan pohdin, millaista olisi asua Oskarin kanssa aivan kahdestaan, millaista olisi tapella tiski- ja pyykkivuoroista. Pelkäsin, että se mahdollinen oma asunto murtaisi meidät emmekä kestäisi arjen alla. Ja mikä muuttui, kun muutime viime kesän jälkeen yhteen? Ei mikään. Ei yhtään mikään. Hyvä Miika, kannatti taas murehtia turhaan!

Viime vuonna meillä ei oikeastaan ollut minkäänlaisia kihlajaisjuhlia, joten tänä vuonna ystävämme ja vanhempani järjestivät meille paljon hyvää ruokaa ja juotavaa enkä ole varmasti koskaan ollut niin onnellinen kuin niitä tuttuja, ihania kasvoja katsoessani. Kuunnellessani heidän nauruaan ja halatessani heitä kaikkia. Ruoka ahdisti hetken, äänet muuttuivat oudon kumeiksi ja tuntui siltä kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut, mutta sain rauhoiteltua itseni ja edes nyt, vatsa ruokaa ja juomaa täynnä, en jaksa murehtia. Joka ikinen päivä voi olla viimeinen eikä kukaan koskaan tiedä, kenet menettää seuraavaksi. Haluanko oikeasti käyttää viimeiset hetkeni, tuntini, päiväni ja kuukauteni omiin pinnallisiin murheisiin?

Huomenna aion edelleen syödä hyvin ja pieni Emily tulee hoitoon muutamaksi päiväksi. Käyn Oskarin kanssa lenkillä, istun isäni kanssa kuistilla ihan hiljaa, kävelen ympäri asuntoa Sirius olkapäälläni ja käperryn ehkä välillä äidin syliin pieneksi keräksi leikkien pikku-Miikaa. Nukahdan rakkaani viereen, herään maanantaina työaamuun ja painan syömishäiriötä määrätietoisesti veden alle. Huku, katoa, minulla ei ole aikaa sinulle. Sinun harmaat värisi eivät tunnu enää miltään kaikkien niiden värien jälkeen, joita olen ehtinyt nähdä silloin, kun sinun otteesi on lipsunut. Niinpä tuhannen kerran lupaan karistaa ne pahat ajatukset, pitää mielen positiivisena ja jatkaa yrittämistä niin kauan kunnes onnistun.

Ps. Seksistä kirjoittaminen taisi olla ihan hyvä idea: ensimmäisenä päivänä tuon tekstin kävi lukemassa n. 400 henkilöä, torstaina 300 ja eilenkin vielä 200. =D Mietin vielä tänäänkin hetken ajan, oliko tuon kirjoituksen julkaiseminen järkevää, mutta eiköhän se tänne saa jäädä. Niin ja yritän vastata pian kaikille teille ihanille, jotka olette käyttäneet aikaanne kommenttien kirjoittamiseen! Anteeksi edelleen, että olen niin huono vastaamaan takaisin. =(

heinäkuuta 02, 2014

Legendary lovers

Jos seksi tai seksuaalisuus on jotain, mistä et halua lukea, 
suosittelen ohittamaan seuraavan tekstin! =)


Minua on muistaakseni useammin kuin kerran pyydetty tekemään postaus seksistä ja tähän päivään asti olen aina suoraan teilannut sen idean. Mutta tarkemmin ajatellen ei se aihe oikeastaan ole niin kovin kaukana tästä syömishäiriösotkusta: seksi ja seksuaalisuus liittyvät kehooni, kehoni liittyy syömishäiriöön ja masennukseen. Oikeastaan koko syömishäiriöni sai alkunsa, kun 14-vuotias Miika tajusi, ettei ehkä olekaan sitä kylmää jäätä, jota olin suunnitellut olevani. Suhteeni omaan seksuaalisuuteeni jakautuu moniin eri vaiheisiin: totaalinen kieltäminen, seksuaalisen suuntautumisen ja halujen olemassaolon ymmärtämisestä seurannut itseviha, oman kehon kurittaminen ja hiljalleen asenteen rentoutuminen.

 http://38.media.tumblr.com/285db47dae029d6ee2a2814c06a1fcf6/tumblr_n7554caSNC1qbospho1_500.jpg

Ensimmäinen vaihe oli ala- ja ylä-asteikäisen Miikan vaihe, jolloin loin itselleni paksun kuoren ja luulin sen kuoren olevan täysin luodinkestävä. Muistan koulussa kuulleeni uudelleen ja uudelleen vain siitä, mitä tapahtuu, kun tyttö ja poika ovat lähekkäin ja koska en itse tuntenut minkäänlaista vetoa tyttöihin, vedin siitä oman johtopäätökseni: en ole millään tavalla seksuaalinen olento. En reagoinut tyttöihin, en jäänyt tuijottamaan heidän tiukoihin farkkuihin survottuja jalkojaan, en ollut ihastunut tyttöihin. Enkä kertaakaan tullut ajatelleeksi, että kaikki pojat eivät ihastu tyttöihin.

13-vuotiaana taisin ensimmäisen kerran ihastua poikaan, mutta maalasin tuon ihastumisen valheilla: mä vaan haluan olla sen kaveri, sillä vain on niin kiva tyyli... Silloin mietin ensimmäisen kerran, millaista olisi suudella pojan kanssa ja säikähdin tuota ajatusta todella paljon. Samoihin aikoihin aloin myös pelätä sitä, että joku pystyisi lukemaan ajatuksiani ja otin yhden suuren askeleen kohti syömishäiriötä: aloin kontrolloida itseäni ja ajatuksiani, sillä ajattelin kontrollin jotenkin poistavan paloja itsestäni. Luulin, että voisin tiukalla kurilla muokata itsestäni täysin erilaisen kuin mitä olin aiemmin ollut. Että voisin katkoa sellaiset ajatusmallit, joita en halunnut, ennen kuin ne pääsisivät kasvamaan ja juurtumaan.

http://38.media.tumblr.com/709e766f2081bb5a0b5b4c2b5ebef5fc/tumblr_n7bz6gKMF31rl0cr8o1_500.jpg

En vielä hetkeen varsinaisesti miettinyt millaista olisi harrastaa seksiä pojan kanssa, säikähdin liikaa pelkästään suutelemisen ajattelemisesta. Minuun oli kuitenkin jo ehtinyt juurtua varsin negatiivinen käsitys seksistä ja seksuaalisuudesta: kuunnellessani luokallani olleiden poikien puheita tytöistä (joita en silloin osannut pitää vain säälittävinä uhoamisina), minua alkoi oksettaa koko haluamis-teema. Päätin, ettei minusta koskaan tulisi samanlaista, kohtelisin tyttöjä aina hyvin enkä alistaisi heitä. Koska alistamista seksi minun mielestäni oli. Toisen ihmisyyden vähättelemistä ja pelkkää oman nautinnon tavoittelua hinnalla millä hyvänsä. Aloin yhdistää seksin ilkeiden ihmisten toiminnaksi ja muistan ihmetelleeni, miten oli mahdollista, että niinkin ihanat ihmiset kuin vanhempani, olivat harrastaneet seksiä.

14-vuotiaana jotenkin ensimmäistä kertaa kunnolla ymmärsin, että kaksi poikaakin voi harrastaa seksiä. En oikeasti tiedä, olinko ollut vain jotenkin todella tyhmä, vai johtuivatko nämä tajuamiseni vain siitä, ettei televisio-ohjelmissa, mainoksissa tai elokuvissa oikein näe kuin miehiä ja naisia yhdessä. Ajatus minusta toisen pojan kanssa kiehtoi ja samalla se haluaminen oli täysin sietämätöntä. Aloin ahmia, sillä muistan kuulleeni, että hyvän seksielämän saamiseksi täytyy olla terve. Joten päätin tehdä itsesäni sairaan ja sairas minusta tulikin. Sitä mukaa, kun kehoni muuttui ja painoa tuli (tai myöhemmin lähti), vihasin itseäni jatkuvasti enemmän ja enemmän ja jopa jano tai pieni kirjoitusvirhe saivat minut raiteiltaan: olin mielestäni niin ärsyttävä ja kuvottava, en osannut tehdä mitään oikein.


Oskari muutti kaiken yläasteen viimeisellä luokalla. Halusin laihtua, koska halusin hänen pitävän minusta ja koska olin ällöttävä halutessani häntä. Ajauduin vaaralliseen noidankehään, jossa jokainen pudotettu kilo toi minut omasta mielestäni lähemmäs Oskaria ja samalla rankaisin itseäni näännyttämällä, koska mietin häntä. Halusin ja pelkäsin olla tuon pojan silmissä haluttava. Pitkä taistelu päättyi siihen, että ihastuminen ja silloisen Miikan mielestä tarpeettomat halut voittivat.

Ensimmäinen kerta oli upea ja pelottava: oli outoa olla niin lähellä toista ihmistä ja olla myös hetken aikaa oman itseni ystävä tehden jotain, mikä toi oikeaa nautintoa lohduttoman itkun sijasta. Pelkäsin Oskarin tuijottavan kehoani ja arpiani ja sanovan sitten, ettei pystykään siihen, mutta hämmästyksekseni huomasin, että mitä enemmän arpista "läskiä" kehoani näkyi, sitä enemmän hän minua halusi. Se oli ensimmäinen iso särö syömishäiriöunelmaani: se, mitä minä näin peilistä, ei ollut mikään objektiivinen totuus. Vaikka omasta mielestäni olisinkin liian iso ja ruma, joku muua ei ehkä näkisi samaa.

http://37.media.tumblr.com/58eec7f1e48423f0dd1083397a7c867c/tumblr_n756expXn21qbospho1_500.jpg

Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin Oskaria jatkuvasti, mikä nosti haluani näännyttää itseni hengiltä ja nautinnon haluamisen ja itsevihan ääripäät voimistuivat. Painoindeksin laskiessa ja itseinhon noustessa saatoin ensiksi harrastaa ihanaa seksiä ja mennä sen jälkeen heti kylpyhuoneeseen viiltämään syviä viiltoja rankaistakseni itseäni äskeisestä nautinnosta. Ihana seksi kuitenkin katosi hiljalleen ja tilalle tuli pakko: pakko harrastaa seksiä, jotta Oskari ei huomaisi, kuinka sairas olen eikä hän pettäisi minua. Itsemurhayritykseni kynnyksellä seksi oli kadonnut yhtä kauas kuin elämänhaluni eikä Oskari enää edes esittänyt tuntevansa minua kohtaan jotain muuta kuin huolta ja pelkoa.

Osastolla pääni täyttyi ruokasuunnitelmasta ja terapiasta enkä ehtinyt ajatella muuta kuin selviytymistä. Ensimmäinen kerta pienen tauon jälkeen oli outoa: Oskari ei uskaltanut olla lähellä ja minä olin aivan varma, että hän oli löytänyt jonkun toisen tyydyttämään tarpeensa. Kun osastoajan lopulla kuitenkin innostuin paranemisesta ja ruuasta, seksistä tuli hyvä rikoskumppani syömishäiriötä vastaan. Se oli elämä ja syömishäiriö oli kuolema. Osastolta päästyäni suhteeni seksuaalisuuteeni vaihteli rajusti sen mukaan, yritinkö parantua vai tappaa itseni bulimialla ja viiltelyllä, sillä muutama kuukausi kotiinpaluun jälkeen aloin taas oireilla.


Elämän tasaantuessa ja Oskarin pysyessä edelleen vierelläni, huomasin ajatusteni typeryyden ja uskalsin avata mieltäni uusille ajatusmalleille. Seksi ja seksuaalisuus ovat ne teemat, joihin koen saaneni kaikista eniten apua terapiasta ja vaikka syömishäiriökäyttäytymistä pidän valitettavasti välillä yllä edelleenkin, en ole tuntenut minkäänlaista häpeää tai inhoa omia halujani kohtaan pitkään aikaan. Oikeastaan tuntisin häpeää ja huonoa omaatuntoa siitä, että kokisin seksin Oskarin kanssa jotenkin vastenmielisenä.

Seksiin ei välttämättä tarvita parisuhdetta, mutta minä en pystyisi yhdenyönjuttuihin. Haluan opetella tuntemaan sen toisen kehon kauttaaltaan ja sen, mistä hän pitää, tutkia, kokeilla. Haluan kerta toisensa jälkeen nukahtaa viereen, herätä seuraavana aamuna ja kuiskata, että eilinen oli ihanaa. Haluan antaa itsestäni kaiken tietäen, että se ihminen, joka minut näkee haavoittuvaisimmillaan, ei levittele mitään sopimatonta kolmansille osapuolille ja tekee kaikkensa, ettei satuta minua. Ennen minulle oli tärkeää saada olla täydessä kontrollissa makuuhuoneessakin, mutta nyt en enää jaksa välittää kontrollista tai siitä miehisen miehen kiiltokuvasta, jota pojille syötetään. Päällä, alla, edestä, takaa, vapaana, sidottuna... Aivan se ja sama, kunhan kummatkin osapuolet nauttivat.

http://37.media.tumblr.com/b2cee2023dd7133514dd133ac021d895/tumblr_n2x43xVkQI1s98nr7o1_500.jpg

Seksi on ihana, tuttu iltarutiini, yllätys töiden jälkeen sohvalla, läheisyyttä, valtaa, rakkautta. Jotain sellaista, jonka vain minä ja Oskari jaamme toistemme kanssa, hetki kahdestaan. Hymyjä suudelmien välissä, naurua. Seksi on ollut tapa tutustua itseeni ja antaa itselleni monet kerrat anteeksi: olen vain ihminen. Tunteva, virheitä tekevä ihminen eikä minun tarvitse olla yhtään enempään, se riittää. Minusta on tullut inhimillisempi itseäni kohtaan, kun olen saanut katsoa, miten ihana Oskari on "vain" ihmisenä ja alan hiljalleen oikeasti uskoa, että Oskari näkee minut samalla tavalla rakastettavana ja epätäydellisyydessä täydellisenä kuin minäkin hänet.

En ole vielä täysin "valmis" syömishäiriön palasten takia ja välillä tunnen hetken aikaa edelleen kehoni rumaksi Oskarin edessä. Negatiiviset tunteet elämää kohtaan ylipäätään voimistuvat aina liian suuriin mittasuhteisiin, kun tuskailen ruoan kanssa ja silloin myös ajatus seksistä saattaa tuntua vaikealta. En kuitenkaan mene enää tuon tunteen kanssa lukkoon, vaan yleensä puhumme Oskarin kanssa asiasta heti ja huomaan taas stressaavani turhasta. Nyt tätä kirjoittaessani olen jälleen kerran huomannut, miten pitkälle olen päässyt ja miten vaikeita ajatusmalleja olen saanut muutettua ihan itse. Olen taas paininut syömishäiriöajatusten kanssa ja oikeastaan melkein koko kesäkuu meni niiden ajatusten vankina, mutta sain taas hieman lisää motivaatiota olla palaamatta itseinhoon.

http://33.media.tumblr.com/7d202081db04ef45393cd92364d7d1ee/tumblr_mkr8aqtYua1qbjbk7o1_500.jpg

Aion aloittaa ensi viikolla ystäväni kanssa joogan enkä malta odottaa sitä! Kokeilin joogaamista joskus anoreksia-bulimia-aikoina ja muistan vain saaneeni yhtäkkiä itkukohtauksen. Muistan yllättäen jotenkin tunteneeni kehoni, tulleeni tietoiseksi siitä, ja tajunneeni, että se kärsii ja pyytää apua. Se kehon tuleminen liian lähelle ahdisti enkä kokeillut joogaa enää kertaakaan, mutta nyt uskon, että tuosta kehon ja mielen kohtaamisesta olisi vain ja ainoastaan hyötyä.

Kilometripostaus.
Mutta koska koolla(kin) on väliä niin en pyytele anteeksi. =P Yritän saada jonkinlaista kuvapostausta aikaiseksi lähiaikoina ja postausideoita saa aina heitellä, jos tulee jotain mieleen! =)

kesäkuuta 21, 2014

Kuvia ja ajatuksia viime viikoilta


No niin, viimeinkin kunnollinen päivitys! Joka aamu on tuntunut ihmeelliseltä oikeasti herätä täältä. Viime kesänä en halunnut edes yrittää asettautua kodiksi Lontooseen, koska tiesin, että kesätyöt kestäisivät vain muutaman kuukauden, mutta nyt sekä minä että Oskari olemme sopineet tekevämme parhaamme, että tästä paikasta tulisi meille pysyvästi koti. Rahallisesti järkevää? Ei todellakaan. Tavallaan tuntuu todella tyhmältä muuttaa (melkein) ilmasen koulutuksen ja terveydenhuollon Suomesta Englantiin kasvattamaan kaksi tai kolme lasta. Mutta jos muutkin saavat lapsensa kouluun, niin kyllä mekin siinä onnistumme, kun siitä tulee ajankohtaista.
 

Kotimme ei ole vielä ihan valmis ja pieni miinus tässä asunnossa on... No, yleisesti ottaen se, että en ole tottunut asumaan näin ahtaalla. ='D Aluksi tuntui pelottavalta edes kävellä noita ohuita portaita ylös ja alas, kun tuntui, että seinät kaatui päälle, mutta onneksi sentään on tuo yläkerta, minne voi paeta, jos haluaa omaa tilaa! Hieman pelottaa, että liian ahtaat tilat saavat minut ja Oskarin ärsyyntymään toisiimme, mutta ei parisuhde taida olla kovin vakaalla pohjalla, jos se kestää vain sadan neliömetrin asunnoissa.


Sirius on viihtynyt tässä uudessa asunnossa. Sillä on monta piilopaikkaa ja portaissa juokseminen on uusi, raivostuttava lempipuuha, johon heräilen välillä yöllä. Sänkyyn Sirius ei onneksi yleensä enää yritä tulla, vaan se on löytänyt uuden lempipaikan kylpyhuoneen käsipesualtaasta, joten minun ja Oskarin ei tarvitse vääntää kinaa kissan nukkumapaikasta.


Ilma on tällä hetkellä täällä lämpimämpää kuin Suomessa ja tänään paistoi koko päivän aurinko, joten vietimme Oskarin kanssa pientä juhannusta kahdestaan. Kävimme pitkällä kävelyllä, teimme ruokaa ja illallla näimme hetken aikaa ystäviämme. Keho ei ole eilen tai tänään ahdistanut, vaikkakin olen kokenut pienimuotoista inhoa kehoani kohtaan melkein päivittäin tämän viikon aikana. Uskon, että tämä kehoinhotus johtuu huonosta itseluottamuksesta ja yksinkertaisesti siitä, että olen tottunut aina stressaavissa tilanteissa kääntymään itseäni vastaan. Mutta ei minulla ole syytä epäillä Oskaria ja sitä, että hän rakastaa minua.


Yritän kovasti olla inhoamatta kehoani tällä hetkellä, sillä tiedän, että olen hoikka. Mutta viimeaikaiset syömiset vetävät minua alaspäin ja pelkään edelleen lihovani muodottamaksi, vastenmieliseksi möykyksi. Istun töissä pääosin tietokoneen äärellä ja olen kateellinen Oskarille siitä, että hän saa seisoa ja liikkua töissään. Yleensä keskityn hyvin työntekooni, mutta välillä keho tuntuu yhtäkkiä liian raskaalta: pitäisi päästä ylös ja polttaa kaloreita, hyppiä x-hyppyjä ja hikoilla kunnolla. Tuijotan valkoista työpöytääni, kuuntelen muiden tietokoneiden ääniä enkä pysty enää keskittymään. Katson alas ja lantioni näyttää suurelta ja paisuneelta kasalta, penkki tuntuu liian pieneltä. 


Mutta ei se ole. Itseasiassa olen joutunut ostamaan pari uutta vyötä, koska housut eivät enää pysy jalassa ilman niitä ja lisäksi olen ostanut muutamat pienemmän housut. Joku pieni osa minussa haluaisi ostaa vaa'an ihan vain, jotta tietäisin oikean painoni ja pystyisin myös vahtimaan sitä, ettei se laske liian alhaiseksi. Mutta luotan siihen, että Oskari ilmoittaa kyllä, kun alan näyttää liian laihalta ellei oloni sitten ilmoita siitä ennen Oskaria. Koska en halua enää anoreksiaa. En enää ikinä. Ikinä. Mutta silti ajatus siitä 22 painoindeksistä, jossa olin... Kauan aikaa sitten, joskus ehkä viime vuoden alussa? Se painoindeksi pelottaa enkä halua sitä kehoa. 

Olen kai oikeasti aika hukassa kehoni suhteen enkä tiedä, mihin suuntaan pitäisi mennä varsinkin nyt, kun terapiasuhteeni on katkennut. En halua väittää tänne jotain, mitä en ole, mutta samalla näiden sekavien tunteitteni ylöskirjoittaminen saa minun oloni tuntumaan typerältä kakaralta. Niin paljon läheiseni ovat nähneet vaivaa ja aikaa parantumiseni eteen ja olen edelleen tyytymätön kehooni ja kammoan normaalia painoa. Naurettavaa. Olet Miika niin käsittämättömän naurettava vinkuva vauva.

En kuitenkaan ole koko ajan mitenkään alakuloinen, vaan pääosin oloni on hyvä ja iloinen. Vasta, kun istun alas ja pysähdyn miettimään kehoni jokaista senttiä... Silloin minua alkaa surettaa ja suututtaa. Ja sitten Oskari kaatuu syliini, matkii Siriuksen kumeaa kehräystä ja kiehnää kunnes silitän hänen hiuksiaan ja kumarrun suutelemaan hänen pehmeitä huuliaan. Keho, typerän tärkeä fyysinen olemassaolo, katoaa hetkeksi kauemmas kunnes olen taas hetken aikaa yksin. Mutta yritän pitää mieleni positiivisena ja pitää mielessäni sen, että kukaan muu ei näe niitä vikoja, jotka minä näen. Ei kukaan muu. Ei kukaan.