joulukuuta 16, 2014

http://41.media.tumblr.com/c031564ada78ae7a616a8c929ed1692e/tumblr_mwrxi6eRqE1sl4lnpo1_500.jpg

Eilinen oksentamatta, tämä päivä oksentamatta.
Kehossa ei yhtäkään uutta viiltoa.
Syönyt en ole tarpeeksi, mutta nautin nyt oksentamattomuudesta, jota yritän jatkaa ensi viikkoon ja jouluun asti. Yli 1000 kaloria tuntuu liian isolta numerolta vaikka tämän päivän tavoitteeksi olinkin alunperin asettanut 1200 kaloria. Yritän antaa sen anteeksi. Oksentaminen on tällä hetkellä minulle paljon vaarallisempaa kuin liian vähäiset kalorit, joten haluan saada sen hallintaan. 

http://38.media.tumblr.com/566b226fa2c217c6497cffe0a1953757/tumblr_neon93Cnmz1u37lpvo1_500.jpg

Hankin tänään viimeisetkin joululahjat ja nautin värikkäistä jouluvaloista, kirkkaanpunaisista joulupalloista ja kultaisista koristenauhoista. Siellä valojen iloisessa sateessa tunsin oloni hyväksi ja eläväksi. Pieniä hymyn hetkiä itkun seassa. Kotiin palatessa keho tärisi väsymyksestä ja rasituksesta, täytin ison mukin lämpimällä teellä ja sanoin lämmittäväni itselleni ruokaa ihan kohta. Oskarin poistuttua lenkille sotkin lautasen, heitin ruoat roskiin ja palasin sohvan lämpöön. 

Haluaisin nukkumaan, mutta vielä on paljon tehtävää. 
Onneksi huomenna saan nukkua pitkään.

joulukuuta 12, 2014

http://t2.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSi1RhuekITIkbc5EU21tAT0Uq-wuKIoWM_ZerjIz8pZiBLEyy72A

Tein päätöksen.
En oksenna maanantaina.
Ihan sama vaikka se olisi ainoa päivä ensi viikolla, jolloin en oksenna. Vaikka itkisin ja tärisisin peiton alla koko päivän, en oksenna. Vaikka liian suuri osa minusta rakastaakin sitä kakomista ja kipua ja sitä pahaa henkistä oloa, minkä tämä kaikki saa aikaan, en oksenna. Annoin itselleni luvan viillelläkin. Kunhan saan yhden puhtaan päivän.

Miksi? 
Koska joululoma lähestyy enkä pysty sukulaisteni edessä pakenemaan yhteisten aterioiden jälkeen heittämään ruokaa ulos. Minulla ei ole mitään syytä lähteä yhtäkkiä yksin kävelylle ja antaa ylen syrjäisen hiekkatien varressa. Ja se kaikki ulos tuleva ruoka haisee eikä kaikissa käytössäni olevissa kylpyhuoneissa ole ikkunoita. Joten täytyy opetella rajoittamaan oksennuskertoja, yrittää sietää ruokaa sisällä. Keksiä joku muu pakokeino. Viiltely? 

http://4.bp.blogspot.com/-ITw0UPgZZ_w/T0vM8x9v26I/AAAAAAAAAbs/-1dnecC4sgA/s1600/blood,bubbles,drowned,ophelia,tumblr,water-dfb8f38a6a6ad8167f30d42784516178_h.jpg

Yöllä näen painajaisia, joissa nuoreksi naiseksi kasvanut Emily katsoo minua tyhjillä silmillään ja kysyy miksi oksensin, miksi syljin verta keittiön lavuaariin, miksi itkin. "Miksi teit näin?" ja hän näyttää ranteitaan, jotka ovat kaksi tummanpunaista, vuotavaa aukkoa. Ja sitten en kuule enää mitä hän sanoo. Ainoa, mitä kuulen on oman vereni humina korvissani, raskas hengitys, joka ei riitä pitämään minua hengissä. 

Miten tää meni taas tähän.
Pahinta on se, etten edes tiedän, jaksanko yrittää parantua enää. 
Jos yrittäisin sinnitellä täällä 20 vuotta vielä... Puolet jo eletty.
Sitten jotain puolihuolimatonta, tapaturmaista.
Mitä mä selitän.
Voiko bulimian kanssa elää?

joulukuuta 10, 2014

Suu veressä

Mietin eilen koko blogin poistamista. Hetkessä siirryin kuitenkin vain sen muuttamiseksi yksityiseksi, mutta lopulta päätin tehdä tästä blogista uneliaan, horrosvaiheeseen siirtyneen. Syy on se, että se kaikki entinen oli niin tekopyhää. Pärjäsin hetken aikaa todella hyvin, söin ateriasuunnitelmieni mukaisesti ja olo oli hyvä, mutta nyt lähes kaikki syödyt ruoat löytävät tiensä alas viemäreihin. Bulimia ei ole ikinä osaston jälkeen iskenyt näin rajusti päin naamaa vaikka monta kertaa olenkin hetkeksi palannut entisiin rutiineihin. Viillellyt olen viikon aikana muutaman kerran ja niiden kertojen jälkeen olen pessyt kylpyhuoneen lattian, jotta syvän punaista verta ei jäisi kaakeleiden väliin. 

Minulla ei ole varaa tällaiseen sekoiluun, mutta teen sitä silti. 
Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä itseinhon määrää, jota tunnen ja jos elämäni päättyminen ei vaikuttaisi pysäyttävästi niin moniin kuin se vaikuttaa, kokeilisin vielä kerran poistua. Vähin äänin esiripun taakse piiloon. Mutta en voi, joten leikin, että jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus mihin? Veren oksentamiseen, ruoan välttelyyn, näännyttämiseen, ahmimiseen parantumiseen? 

Hoidan arkiset askareeni niinkuin minun kuuluukin. Hymyilen työkavereille ja lupaan raportin huomiseksi. Kotona täytän tiskikoneen, syötän perheeni, kirjoitan kauppalistaan paljon ruokaa, jota on kuitenkaan syö. Välttelen Oskarin kysyviä katseita, käsiä vartalollani, "tänään oli tosi raskas päivä, käviskö huomenna?" eikä sekään huominen tule koskaan. Leikin Emilyn ja Siriuksen kanssa olohuoneessa ja olen hetken aikaa kaukana pahasta, kunnes kellon viisarit alkavat pahaenteisesti lähestyä ruoka-aikaa. Minä tiedän, mitä silloin tapahtuu. 

Tässä tämä sensuroimaton, arkinen todellisuus tällä hetkellä.
Olen paska ihminen.
Kiputiloja ympäri kehoa, rytmihäiriöitä, viiltäviä varoituksia keuhkoista ja ruokatorvesta. Veren ja mahahappojen iloinen sekoitus nousee vähän väliä suuhun. 
Olen paska ihminen raunio.
En edes tiedä, miksi kirjoitan tätä. Valivali en oaa syödä. Tai ehkä osaan, mutta en osaa pitää ruokaa sisällä. Kaksitoista päivää ja olen Suomessa sukulaisten pällisteltävänä ja halattavana, "no miten teillä menee siellä Lontoossa?" Hyvin menee. "Miksi sä sitten näytät noin sairaalta?" Koska mä olen sairas. "Taas?" Taas. "Sä kuolet tohon" Niin kuolen.

En osaa sanoa muuta.