huhtikuuta 24, 2014

Only take what you need

http://37.media.tumblr.com/02f72d7e67db6b5418a2ae6da8b93464/tumblr_n1n7nuQ13H1r61i6yo1_1280.jpg

Ajatukseni ovat tällä hetkellä hyvin kaukana siitä 2000 kalorista, joka minun täytyisi päivittäin syödä. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan löytänyt oikeaa mielenrauhaa syömättömyydestä, kiireestä ja ateriankorvikkeista. Tai siis ensimmäistä kertaa niin sanotun parantumisen jälkeen. Jos edessä odottaa se tavallinen ateria, en pysty keskittymään mihinkään, sillä tiedän tasan tarkkaan kuinka kovaa ja kuinka pitkälle minun täytyy juosta, jotta saan sen ruoan kulutettua. Sen sijaan unohdan koko aterian ja kaadan isoon tummansiniseen lasiin mustana kuohuvaa, sokeritonta myrkkyä ja rauhoitun.
Ei hätää, ei sun tarvitse syödä, jos et halua.

http://31.media.tumblr.com/tumblr_me04fb1ykT1rbl893o1_1280.jpg

Minun ehdotuksestani Oskari ja minä olemme etsineet itsellemme omat harrastukset, joissa se toinen ei ole läsnä: Oskari käy kavereidensa kanssa salilla, minä uppudun sohvalle kirja toisessa, vesilasi toisessa kädessä. Ja sitten minä katoan teksteihin, lakkaan hetkeksi olemasta ja kirkas, puhdas vesi soi sisälläni tyhjyyttä huutavassa vatsassa. En minä pysy järjissäni syömällä, joten annan itseni etsiä turvaa, mistä se sitä löytääkään. Illalla vatsani saa sulatettavaksi mehua ja hedelmiä. Nälkä tyyntyy, vatsa ei kurni ja ennen nukkumaanmenoa kirjoitan ruskeahiuksiselle pojalle kolme numeroa. 

http://37.media.tumblr.com/66a20113ea5fc8df77e75711b0d0cf81/tumblr_n0xjtsjrIg1rude3do1_500.jpg

En jaksa moralisoida itseäni, en jaksa syyllistää ja osoitella sormella: tällä hetkellä toimin parhaiten, kun ruoka on vain pienessä sivuroolissa. Totta kai ne miinus kaksi piste yksi kiloa tuntuvat hyviltä, varsinkin, kun ne lähtivät viikossa, mutta mitään tavoitteita ei ole. Tärkeintä on vain vältellä huonoa oloa ja itseinhoa. Tehtävää on aivan liikaa ja kun saan yliviivattua ruokailut ja tiedän, että kehossani ei ole kulutettavia kaloreita juuri ollenkaan, pystyn keskittymään muuhun tekemiseen niin paljon paremmin.
Tällainen minä vain olen?

huhtikuuta 21, 2014

Mitä sinulle kuuluu?

http://24.media.tumblr.com/321162297dab52733e88ef1fbbbc1873/tumblr_n3td6u3diB1qbospho1_500.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan jo kauan aikaa sitten, mutta tekstikenttä ammotti tyhjyyttään ja se sai minut tuntemaan oloni tyhjäksi kuoreksi, joten suljin hädissäni koko Bloggerin. Mitä minulle kuuluu? Viikko sitten olisin sanonut hyvää, nyt sanon, että olen taas hermostunut kasa paniikkia ja kyyneleitä. Lämmin ilma ahdistaa minua niin, etten osaa sanoin kuvailla sitä. Katson Frozenin kerta toisensa jälkeen ja yritän jäädyttää kaiken, mihin kosken, mutta lämpö vyöryy ikkunoista ja parvekkeelta sisälle olohuoneeseen. Oskari makaa auringossa, minä istun makuuhuoneessa varjossa ja pimeydessä.

Olen taas syönyt ja turvonnut. Ruhoni on iso, vatsa pömpöttää ja reidet hinkkaavat hikisinä vasten toisiaan. Oloni on kuvottava ja iso. Haluaisin paeta vaatekerrosten alle, mutta en voi. Haluaisin kaapia kuorimaveitsellä minusta kaiken ylimääräsen pois ja polttaa sen rasvan, jotta se ei pääsisi hiipimään ihoni alle takaisin. Kehoni on täysin sekaisin, en osaa kontrolloida sitä ja uppoudun hedonistiseen verhoon luullen, että ensi kerralla, kun olen syönyt tai pannut Oskaria, en tuntisi sitä ällöttävää häpeää, joka saa minut vajoamaan kylpyhuoneen lattialle itkemään.


Ähkin jatkuvasti Oskarin yläpuolella ja jossain kohtaa se kaikki alkaa oksettaa minua, mutta en voi enää lopettaa. Oskari katsoo minua silmiin, hän hymyilee ja minä näen, miten rakastunut hän on. Hän laittaa kätensä niskaani vasten ja painaa päätäni alaspäin, huulemme koskettavat. Minusta tuntuu taas siltä, mistä luulin päässeeni eroon: minussa on jotain väärää ja likaista ja Oskari on aivan liian rakastunut ymmärtääkseen, että minun kanssani hänkin sotkeutuu siihen likaan ja kaikkeen sairaaseen. Hän on liian kiltti työntääkseen minua pois, vaikka se olisi paras teko, jonka hän voisi ikinä tehdä.

Itkettyäni hetken kylpyhuoneen viileällä lattialla, paettuani Oskarin lämpimästä sylistä, katson itseäni peilistä ja vihaan sitä kaikkea, mitä nään. Muhkurainen keho, viiltoarpia, rasvaa rasvaa, raskausarpia. Ja kasvot. Väsyneet, elottomat, liian iso nenä, liian iso suu, kaikkea liikaa. Silloin päätän aina, että en enää ikinä syö, mutta syön kuitenkin ja lupaan sen jälkeen, että nyt en enää syö. Vaikka syön kuitenkin.


Parantuminen on tuolla jossain kaukana enkä edes nää sitä enää. Pohdin päässäni erilaisia keinoja saada kehostani edes siedettävä ja ne kaikki keinot palaavat siihen samaan pisteeseen: syö niin paljon vähemmän kuin pystyt ja liiku niin paljon kuin pystyt. Sen sijaan, että syöt, juo jotain, polta, liiku, lue. En osaa etsiä tyytyväisyyttä muilla tavoilla, koska muut tavat eivät muuta kehoani tarpeeksi nopeasti enkä pysty keskittymään vain mieleni muokkaamiseen, kun kehoni on ongelma.

Eli vastaus kysymykseen mitä minulle kuuluu on suurinpiirtein: itkettää, ahdistaa, pelottaa. Vihaan kuritonta kehoani.

ps. Vähän aikaa sitten, joku oli linkannut tuon kauneusihanteet-postauksen Facebookiin. Toivoisin, että minulta kysyttäisiin lupa tai ainakin ilmoitettaisiin aina, jos kirjoituksiani linkkaillaan nettiin, etenkin Bloggerin ulkopuolelle. =( 

maaliskuuta 28, 2014

Mä oksensin.
En kerran, en kaksi, enkä kolme
vaan neljä kertaa.
Mä tiesin kyllä, että olo tuntuisi pahalta jälkeenpäin, mutta ei sillä nähtävästi ollut väliä. Vihaan itseäni niin paljon tällä hetkellä, että sille vihantunteelle ei edes ole olemassa sanoja. Haluaisin soittaa Oskarille, mutta en uskalla. Ja mua pelottaa, miten pahaksi tämä ilta etenee. Oon ihan yksin.
Yksin lihava, vastenmielinen, oksennukselta haiseva saamaton raukka, joka nyyhkyttää blogiin kerta toisensa jälkeen epäonnistumisista, vaikka väittää aina parantuvansa.  

Tää oli nyt vika kerta.
Joo, joo.  
Tästä lähtien en murehdi enää painoa.
Ihan varmaan.
Mä parannun.
Just.

Mun sanat on yks iso paskainen valhe eikä mitään muuta. Miksi kukaan koskaan uskoisi yhtään mitään, mitä sanon. En luota itseeni enää ollenkaan. En mihinkään, mitä lupaan tai sanon. Kaikki se "rakastan sua"-lässyn lää. Onko sekään totta edes? Mä vaan valehtelen koko ajan itselleni, Oskarille, vanhemmille, kavereille. Mä oon koko ajan ihan yhtä sairas, mutta osaan vain peittää sen paremmin kuin ikinä aikaisemmin. Ja osaan uskotella itselleni valheita paremmin kuin ikinä.

Oikeasti mä olen ihan helvetin sairas ja tulen aina vaan sairaammaksi ja sairaammaksi, kun katson itseäni peilistä. Mä haluaisin olla terve, mutta en ole. Oon ihan hukassa enkä pääse mihinkään suuntaan. En osaa enää anoreksiaa, en osaa olla terve, en osaa olla mitään. Paitsi valehtelija, se rooli sopii mulle oikein hyvin. En haluaisin olla yksin  nyt, mutta en mä kenenkään seuraa ole ansainnut. Parempi vain syödä syödä ja syödä ja oksentaa, kunnes en enää jaksa. Ja huomenna miettiä taas, missä meni pieleen. Ellen kuole ennen sitä.

maaliskuuta 26, 2014

壓力

http://24.media.tumblr.com/316574f77a2609896922babc0f833ebc/tumblr_n2u56xrhbk1qbospho1_500.jpg

Pää täyttyy sadalla ja yhdellä asialla ja olen aivan varma, että unohdin jotain. Unohdin jonkun kurssin, laskin kurssien yhteismäärän väärin, jätin jotkut kirjoitukset välistä. Täytyy olla jotain, mitä olen unohtanut. Joku asia, johon havahdun keskellä yötä ja sydän jättää monta lyöntiä välistä: niin tietenkin, miksi en huomannut tuota! Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä hermostuneempi olen unohduksista. Muistan kaikki kellonajat ja päivämäärätkin väärin, numerot eivät pysy päässäni, joten olisi vain luonnollista, että olen myös unohtanut jotakin tärkeää.

Lukion lisäksi järjestelen muuttoa Englantiin. Muistettavien asioiden lista on senkin osalta pitkä ja osoitan suurta epäluottamusta Oskaria kohtaan, sillä en uskalla antaa hänelle mitään hoidettavaksi. Pelkään, ettei hän kuitenkaan muista, vaikka tällä hetkellä minun pääni onkin se epäluotettavampi. Mieli sinkoilee etenkin illalla listasta toiseen: mitä pitää huomenna muistaa, mitä teen viikonloppuna, mitä pitää muistaa ensi viikolla, mitä pitää muistaa sanoa jollekin, mikä pitää muistaa lähettää. Tähän asti olen saanut ruksia rasteja ruutuihin, tehty tehty tehty, mutta entä jos kohta joku pysäyttääkin minut? Kertoo, että olen myöhässä, ei onnistu enää. Näen joka yö unia myöhästymisestä, yritän päästä jonnekin ilman, että pääsen eteenpäin. En pääse liikkeelle.

http://25.media.tumblr.com/1cc0d299d7fa6a47bf6ca8a737b3cee7/tumblr_n2u55kDYYH1qbospho1_500.jpg

Unissa minun ympärilläni ollevat ihmiset katsovat minua, joku kysyy olenko kunnossa. He eivät ymmärrä miksi en liiku enkä minäkään tiedä syytä: en vain pääse kuin taaksepäin. Palaan takaisin kotiin, haen pyörän ja yritän päästä sillä eteenpäin, mutta siinä samassa kohtaa kuin viimeksikin minä pysähdyn näkymättömään seinään. Palaan vielä kerran takaisin ja haen auton, auto pysähtyy keskelle tietä ja muut tööttäilevät vihaisena. Olen pahoillani, en minä tiedä miksi olen jumissa, auttakaa minua! Toisissa unissa juoksen pakoon muita ihmisiä, pelkään heitä, juoksen umpikujaan. Anelen, että he eivät satuttaisi minua, yritän keksiä jotain, millä saisin tapettua itseni ennen kuin joku muu sen tekee. Kuuluu pamaus ja herään.

Ainoa asia, mikä tällä hetkellä onnistuu, on syöminen. Kai se on outoa sanoa, että osaan taas syödä, mutta minä osaan. Ateriasuunnitelma on edelleen jääkaapin ovessa, mutta en noudata sitä täysin orjallisesti. Mielessäni mietin, että ei kukaan syö saman verran joka ikinen päivä eikä siihen kuole ja samalla kuitenkin pelkään tuon ajatuksen olevan vain tekosyy vähentää ja vähentää ja vähentää, kunnes aamupala on kolme kuppia kahvia, lounas energiajuoma ja iltapalaksi Pepsi Maxia. Ei se siihen mene. Tiedän, että ainakin Oskari älähtää välittömästi, kun huomaa minun korvaavan ruokaa tupakalla tai nesteillä. Eikä kehonikaan enää kestä sitä samaa vahingollista toimintaa, jota se ennen tyytyi hiljaisena sivusta seuraamaan. Nykyään saan tuntea sen heti, jos syön liian vähän.

Ehkä minä selviän tästä kaikesta.
                          Tee tämä kaikki, jotta voit nauttia kesästä. 
Jaksa vielä vähän.
Jaksa.
Jaksa.
Jaksa.

maaliskuuta 21, 2014

Kauneusihanteet

http://healthyceleb.com/wp-content/uploads/2012/12/Victorias-Secret-Fashion-Show.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan sekavista mietteistäni omaa kehoani kohtaan, mutta päivän pidetessä, löysin vihankohteen, johon voin omaa kehoturhautumistani purkaa: ihanteet. Ja etenkin siis ihanteet, joista tekemällä tehdään "kaikkien" ihanteita. Yleensä tällä hetkellä puhutaan siitä, miten epärealistinen kuva naisvartalosta luodaan laihojen, 180 cm pitkien mallien avulla, joiden kehot eivät useinkaan vastaa kuin todella pienen ryhmän kehoja. Samoin uusin fitspo-villitys on hieman epäilyttävä: opettaako se oikeasti naisia hyväksymään kehonsa vai mainostaako se vain jonkinlaista supersankarimaista kehoa, johon oikeasti vain harva pystyy? Ja kun tässä yrityksessä epäonnistuu, kun rasvaprosentti ei laskekaan alle 10 prosenttiin, eikö fitspo-kulttuuri ole aivan yhtä vahingollista ja itsevihaa aiheuttavaa kuin "tavallinen" thinspokin?


Tänään ystävien "kaljamaha"-valituksia ja vaatekauppojen mainoksia katsellessani huomasin, etteivät oikeasti pelkästään naiset kärsi tästä ahtaasta kehokuvasta, mitä pienestä pitäen meille syötetään, vaikka tuosta aiheesta pidetäänkin enemmän meteliä. Pojille ja miehille on aivan yhtä ahtaat raamit, joihin kaikki eivät todellakaan mahdu eivätkä kaikki edes halua mahtua. Itse olen aina ollut rakenteeltani varsin hoikka enkä ole koskaan haaveillut isoista lihaksista tai sängestä. Silti minullekin jatkuvasti syötetään mainoksissa tuota miesihannetta: vahva, ruskettunut, sänkinen mies. Oikea sankari, pystyy mihin vain, vahva katse, vahva asento, ottaa tilan haltuun, saa kaikki naiset. Jos olet hintelä olet joko nörtti tai homo. Ja homonakaan et missän nimessä voi olla top, sinun täytyy olla bottom.


Nämä mystiset Oikeat Naiset ja Oikeat Miehet ihmetyttävät. Keitä ne oikeasti edes ovat? Jotta joku voisi olla oikea, toisen täytyisi olla ei-oikea. Olenko minä ei-oikea mies, koska en ole sänkinen, ruskettunut ja lihaksikas enkä viihdy cowboy-vaatteissa? Ihan oikeasti: kuka tuollaisen saa päättää? Tai oikeastaan: miksi jonkun annetaan päättä siitä, kuka on oikea ja kuka ei. Doven mainoskampanjat ovat iloinen tuulahdus naisten maailmaan, vaikka tosin nekin osittain saattavat kääntyä jonkinlaiseksi laihojen naisten väheksymiseksi. Et ole oikea nainen, jonka sinulle ei ole "muotoja". Joka tapauksessa Doven mainokset toimivat kuitenkin todellisina jäänsärkijöinä siihen sairaaseen maailmaan, jossa me elämme: meille pitää opettamalla opettaa se, että tältä naiset saattavat näyttää sen sijaan, että he näyttäisivät Victoria's Secret-malleilta. Eikö kukaan enää katso omia nais- tai miksei miessukulaisiaan ja huomaa, että hei, se trendimainos saattaa ehkä hiukan valehdella. On niin surullista, että meidän oikeasti edes täytyy tehdä Doven mainoskamppanjoiden kaltaisia herätyksiä. Luulisi erilaisten kehojen olevan itsestäänselvyys!

http://www.axe.ca/img/thumb/large/anti-dan_large_thumb.jpg

Tai sitten nämä henkilökohtaisen hygienian tuotteet: tee sitä, käytä tätä, jotta miellyttäisit naisia, jotta saisit naisia. En halua. En halua käyttää jotain helvetin hiusgeeliä, jotta miellyttäisin ketään muuta kuin itseäni! Miksi kukaan ei mainosta yhtään mitään siten, että hei, tee jotain kivaa itsellesi. Jotta oma olosi paranee. Koska jos hyvä olo on koko ajan riippuvainen siitä, flirttaileeko joku kanssasi vai ei, niin elämästä on tuleva yhtä helvettiä! Miksei ihmisiä opeteta huolehtimaan itsestään? Ei opeteta, että onni on itsestä kiinni. Sen sijaan opetetaan takertumaan etenkin vastakkaiseen sukupuoleen huomion ja arvostuksen toivossa. Poikien täytyy leikkiä kovia, vaikka eivät sitä olisikaan ja tyttöjen täytyy kikatella vieressä, vaikka heitä ei naurattaisikaan. Huomaa minut, huomaa minut. Anna minulle ihmisarvo.


Olen niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan saa olla onnellinen omana itsenään. Koko ajan ulkopuolelta kerrotaan, millainen sinun kuuluisi olla, jotta olisit "oikea", jotta voisit olla onnellinen. Minä kuulen jatkuvasti kyselyitä siitä, enkö haluaisi olla miehekkäämpi. "Oskarikin varmaan tykkäisi". Entäs jos lopettaisit kertomasta, mitä joku toinen haluaa ja keskittyisit itseesi! Ei, en ihan oikeasti halua olla Calvin Kleinen alusvaatemallin näköinen eikä tuossa ole ripaustakaan kateutta. Minun identiteettiini itsestäni ei kuulu  kehonkarvoitus ja sixpack, get used to it. Nykyajan ihminen kauhistelee vanhempien aikojen univormumaisia käytös- ja pukeutumissääntöjä, mutta en ymmärrä, miten tämä kehounivormu poikkeaa siitä, että joku ei joskus saanut pukeutua tiettyyn kankaaseen, koska se oli varattu vain kuninkaallisille. Yhtä lailla kaikkien kehojen pakottaminen yhteen muottiin on rajoitusten luomista.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/60/1_dolce_gabbana.jpg

Nykyään on täysin ok sanoa vihaavansa kehoaan, sen jälkeen aletaan jakaa dieettivinkkejä. Mutta jos sanot olevasi tyytyväinen itseesi, saat katseita, jotka huutavat päin naamaasi: oletpa töykeä ja itsekäs. Eikai kukaan uskalla olla tyytyväinen itseensä, kun siitä saa vain paskaa niskaansa! Lapset katsovat vanhempiaan, jotka jatkuvasti pakotetaan tai pakottavat itsensä tavoittelemaan sitä unelmakehoa ja oppivat, ettei omaan itseensä saa olla tyytyväinen. Se on turhaa leuhkimista ja aiheutta muille mielipahaa. Sosiaalinen normi on vihata itseään, silloin sinut hyväksytään joukkoon. Paitsi, että sitten, jos sairastut syömishäiriöön, olet sekopää, "mikset vaan voi olla tyytyväinen omaan kehoosi?" Right.

http://fueledbydietcoke.files.wordpress.com/2011/03/faith-hill.jpg

Ja se, mikä tässä on kaikista pahinta? Meistä jokainen tietää, että mainokset kertovat valheita. Että kuvia muokataan helvetistä itään, että mallit vääntäytyvät epäluonnollisiin asentoihin, seisovat varpaillaan, jotta painoindeksi olisi pienempi. Me tiedämme sen. Mutta silti tässä me vain olemme: syömme sitä paskaa, jota meille syötetään ja annamme sen tappaa päässämme kaiken itsekunnioituksen ja -rakkauden. Eikö ihan oikeasti monta miljardia ihmistä pysty tekemään mitään mainostoimistoille ja lehdille? Eikö oikeasti koulussa voitaisi opettaa terveellisen ruokavalion ja liikunnan lisäksi itsensä rakastamisen taitoja? We blame the society, but we are the society. Näin ollen meidän luulisin pystyvän tekemään jotain.

Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi tulen, mutta tässä taisi olla suurinosa höyryistä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, täydellistä ajatustenvirtaa. Nyt menen kylpyyn ja sen jälkeen raahaan Sheldon Coopermaisen kehoni sänkyyn enkä todellakaan ota mukaan sinne yhtään tiimalasivartaloista, isorintaista, kiinteää, pitkähiuksista, valkoisilla hampailla varustettua naista, joka on mahdollisesti hullaantunut käyttämästäni kylpyvaahdosta. Kiitos ei.