kesäkuuta 11, 2015

http://40.media.tumblr.com/8cb5d2b99dca3f1fed8513b7be179746/tumblr_nozkuvvRUx1qbospho1_500.jpg

Jokainen kerta on liikaa.
Sen huomasin toissapäivänä, kun paniikissa tyhjensin itseäni vessassa Oskarin puheen ja naurun kaikuessa olohuoneesta. Ensimmäinen pieni repsahdus hetkeen, ei tämä maailmaa kaada, tämän jälkeen en enää oksenna, palaan takaisin ruotuun. Vessanpöntön veto, hanasta kylmää vettä kuumille kasvoille, hymy naamalle ja takaisin arkeen. Heikko olo, jalat eivät kanna, näkö sumenee, äh pyörryn taas. Sitten jossain vaiheessa sitä sumeaa oloa huomasin sydämeni tahtien sekoavan, rintakehä tuntui raskaalta, jossain kaukana helähti kipu, mutta muuten tuntui vain painavalta ja jotenkin puutuneelta. 

Loppuilta kului sairaalan seinien ja piippaavien koneiden keskellä. Nukahtelin välillä ja heräsin siitä samasta huoneesta, jossa makasin yritettyäni itsemurhaa kolme vuotta sitten, miettien miksi olin taas täällä. Sairaalassa, letkuissa, tarkkailtavana, tutkittavana. Syömishäiriöinen vetoaa aina siihen, että kyllähän minä silloin joskus tein tätä aivan samaa, miksi tämä tällä kertaa aiheuttaisi jotain pahaa, tajuamatta ollenkaan, että jokainen oksennuskerta, jokainen ahmimiskerta, jokainen paastopäivä on se yksi puupala pois siitä huojuvasta tornista, joka pian leviää epämääräiseksi kasaksi. 

Keho ei ole se yksinkertainen yhtälö, josta saa aina saman vastauksen, kun sen kimppuun käy kynän kanssa. Keho on monimutkaisten merkkien yhtälö, johon tulee ja josta lähtee joka päivä joitakin muuttujia pois eikä koskaan voi tietää, minkä vastauksen saat ennen kuin olet päässyt loppuun asti. Ja seuraavama päivänä joudut taas aloittamaan alusta. Olin vähentänyt oksennuskerrat nollaan ja viime kuussa oksensin yhteensä ehkä 12 kertaa. Keväällä 2012 saatoin oksentaa 5-8 kertaa päivässä. Ja silti juuri tässä, juuri nyt, juuri tällä tämän hetkisellä yhtälöllä olisin voinut kuolla. Kuolla. Tahtomatta sitä, yrittämättä sitä.

En enää ikinä tyhjennä itseäni pakotetusti.
En ikinä.

kesäkuuta 04, 2015

We'll be raising our hands, shining up to the sky

http://41.media.tumblr.com/60d39c2dbbed35a512ee40f013d1d459/tumblr_noog1wumuG1qbospho1_500.jpg

Pienen ensimmäinen syntymäpäivä. 
Mihin yksi kokonainen vuosi katosi?
Hapuilevia sanoja, lyhyitä tavuja, joiden keskeltä kuuluvat kuitenkin aina ne muutamat kallioina seisovat sanat. Ne, jotka sanotaan vain minulle ja Oskarille. 
Mihin helvettiin mä tätä elämää tuhlaan, mietin, kun tyhjensin jo kolmatta kertaa vatsan sisältöä alas viemäreihin viime viikonloppuna. Eikö oikeasti ole mitään tämän tärkeämpää?

http://40.media.tumblr.com/9090569548a03f12d127302a49a7e0a9/tumblr_noqay0gk9o1qbospho1_500.jpg

Joten maanantaina nöyrryin, kerroin vanhemmilleni kaiken ja pyysin heiltä apua. Kaikki se raha ja aika ja vaiva, joka on minuun mennyt, hakkaa takaraivossa tulipunaista vihaa puhkuen, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Yritän ajatella, että tämä on nyt se viimeinen etappi. Se viimeinen työntö sen tutun ja turvallisen kynnyksen yli. Olen päässyt jo niin pitkälle. Tämän kuun lopulla aloitan terapian, ensi viikolla ryhmätapaamiset ja pyysin myös töistä lupaa siirtyä osa-aikaiseksi työntekijäksi, kunnes voin paremmin.

Vittu mä heitän tän syömishäiriöpaskan niin kauas, että  se ei palaa enää ikinä.

toukokuuta 25, 2015

https://40.media.tumblr.com/6327e5e484d8924b8974b70c5599b649/tumblr_nmucxnIJuC1uo5nk0o1_500.jpg

https://41.media.tumblr.com/09b27921d649ec6bf929188186b246d5/tumblr_nmtji1NHNy1u6ah2po1_500.jpg
https://40.media.tumblr.com/f090c44279cb9fc857e5d5f71ff8eb83/tumblr_nms5vmfp5D1slk8zdo1_540.jpg
https://40.media.tumblr.com/ad6cf6642abdbc330c2b6cdd2948a834/tumblr_nmru3ys2eu1usfgs0o1_500.jpg
https://40.media.tumblr.com/a845f628cf9969d1f8ea104f29f0c177/tumblr_nmrwq03HN41s08tico1_500.jpg
https://40.media.tumblr.com/b417cf84a1eabaf906919dc60a4d35f5/tumblr_nmrxhnBheX1uptv8fo1_500.png

 
Pudota, pelasta
Molempien takia
Pohjakosketus suuntamme näyttää
Suolaa ja tomua
Kuolevaa valoa
Meidän silmien kuoppia täyttää
Sylje sun vastalauseesi
Vasten mun kasvojani


En ansaitse tätä kaikkea, mitä minulla on ja alan uskoa siihen,
että päässäni asuu oikeasti jotain todella pahaa. Enkä sen takia
pääse koskaan ylös vaikka miten olen yrittänyt. Oikeasti yrittänyt.

toukokuuta 20, 2015

toukokuuta 07, 2015


Olen alkanut taas oireilemaan.
There, I said it.
En edes tiedä, kirjoitanko tänne enää tämän merkinnän jälkeen, mutta minun oli vain kirjoitettava tuo jonnekin. Ulos päästä, mutta ei pois mielestä.

En koe olevani masentunut, ahdistunut tai mitään muutakaan negatiivista tällä hetkellä. Sen sijaan huomaan perustelevani oireiluani sillä, että haluan jotain omaa. Jotain, joka on vain minun eikä kuulu kenellekään muulle eivätkä tuohon asiaan liittyvät päätökset ole kenenkään muun kuin minun päätettävissäni. Salaisuus, josta kukaan ei tiedä. Tai ehkä enemmänkin salaisuus, josta kukaan ei välttämättä aluksi tiedä, mutta joka kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin kaikille. Haluan jotain, jota kukaan tai mikään ei voi viedä minulta pois.

http://33.media.tumblr.com/efb00e624ac558b571eec3c247c2ad2b/tumblr_mvbwcxr5vg1shxe70o1_500.gif

Epävarmuus?
Tulevaisuuden pelko?
Varmasti.
Tarve yksityisyyteen?
Ehdottomasti.

Tuntuu siltä, että asun lasitalossa ja mitä ikinä teenkin, minne ikinä menenkin, minut nähdään. Minulla ja Oskarilla ei ole salaisuuksia eikä minussa ole yhtäkään edes äärimmäisen pientä palasta, josta hän ei tietäisi. Niin, paitsi se, että syötän taas itseäni nälän tunteella. Kaikki muu on vapaata materiaalia, sivu toisensa perään täysin vapaaseen käyttöön, minua vastaan, minun puolestani. Minussa ei ole enää sumuisia sivupolkuja tai kesken jääneitä lauseita. Kaikki alkaa isolla alkukirjaimella ja päättyy siististi pisteeseen. 

Mutta tätähän minä halusin? Parisuhteen, jossa ei ole salaisuuksia. Parisuhteen, jossa minun ei tarvitse pitää salaisuuksia. Ja nyt, kun minulla on sellainen, se ei riitä. Miksi mikään ei koskaan ikinä riitä? Huomaan jatkuvasti haaveilevani siitä, että pääsisin yhden päivän ajaksi elämään jonkun toisen elämää vaikka ei minulla ole siihen mitään erityistä syytä. Olen yrittänyt työstää omaa elämääni minun temppelikseni, jossa olisi hyvä olla eikä tarvitsisi haaveilla mistään muusta, mutta mitä rauhallisempaa ja ihanampaa elämäni on, sitä enemmän huomaan miettiväni, mitä kaikkea muuta elämäni voisi olla.

http://40.media.tumblr.com/112d3c565a5a49ac2549b6fa58427f18/tumblr_nnz1ifRRUS1qbospho1_500.jpg

Se, mitä en ole uskaltanut sanoa ääneen edes oman pääni sisällä on pelko siitä, että olen sitoutunut liian tiiviisti sellaiseen, mitä en ehkä kuitenkaan vielä haluaisi. Ehkä sen sijaan, että kaipaisin sivupolkuja itseeni, haluaisin niitä elämääni. Päiviä, joista ei koskaan tiedä, miten ne päättyvät. Hauskoja, kamalia tarinoita siitä, miten kavereiden kanssa aloitettu ilta lopulta päättyi aamuyöllä jonkun vieraan kotiin. Minun suurimmat unelmani ovat jo toteutuneet. Suurimmat tavoitteeni - pysyvä, vakaa parisuhde, perhe, työ, kaksi omaa kerrosta rivitalossa - ovat toteutuneet. Mitä sen jälkeen? 

Ja silti... Olisin täysin sekaisin, jos nyt rikkoisin kaiken. Koska minulla on kaikki se, minkä kuitenkin joskus haluan ja tiedän, miten onnekas olen saadessani näin nuorena jakaa seesteisen arkeni sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa olla aivan kokonaan minun. Miksi minä silti jatkuvasti matkustan päässäni satoja kilometrejä, nopeasti, nopeampaa? Miksi mietin, miltä tuntuisi juuri nyt lähteä eikä tulla enää ikinä takaisin? Minne menisin, ketä tapaisin? Voinko pitää nämä kaikki ajatukset vain ajatuksina, ovatko ne vain villejä fantasioita, joiden ei koskaan tarvitse totetua? Vai ovatko ne merkkejä siitä, että olen tehnyt elämästäni jollain tavalla vääränlaisen?

http://41.media.tumblr.com/aa48082660312c8abea773ba87b3fb09/tumblr_nni8hnPKH81qbospho1_500.jpg

En tiedä, mutta tiedän sen, että söin viimeeksi aamupalan.
Ja tiedän kyllä myös sen, mihin tämä loppujen lopuksi johtaa.