helmikuuta 21, 2015

https://diaryofadubain.files.wordpress.com/2014/02/tumblr_m91yy9zmsu1rdntlto1_500_large.png

Pitkän harkinnan jälkeen päätin, että on aika tuoda loppuun tämä blogi, joka ei ole ajelehtinut ajatuksiini kunnolla enää pitkään aikaan. Se on ollut vain yksi askare ikuisessa tehtävälistassani ja prioriteeteissani bloggaaminen on jo useiden kuukausien ajan pitänyt yhtäjaksoisesti häntää. Ei jaksa, ei huvita, kaikki kertomisen arvoinen kerrotaan jo niin monelle eri henkilölle, että en jaksa toistaa niitä samoja asioita enää blogin puolellekin. Oletin tämän olevan vain vaihe, mutta sitä on nyt kestänyt niin pitkään, että on aika myöntää itselleni, että tämä oli silloin joskus hauskaa, tärkeää ja tarpeellista. Kaikkea sitä, mitä se ei enää ole.

Kiitos kaikille teille, jotka olette tätä hieman takeltelevaa matkaani seuranneet ja olleet tukena! Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen niistä järjen äänistä ja kannustuksista, joita olen teiltä vuosien varrella saanut ja teidän merkityksenne elämääni ja valintoihini on ollut suurempi kuin olen antanut ilmi. Olen myös oppinut ihmisistä paljon enkä suostu enää sokeasti luottamaan jokaiseen vastaantulijaan, vaan kuuntelen omia tuntemuksiani. En voi pelastaa kaikkia, mutta voin pelastaa itseni. Oskari haluaa myös kiittää teitä, jotka olette minua tukeneet ja takoneet järkeä päähäni ja erityisesti hänen mieleensä on jäänyt eräs tyttö, joka yritti saada minulle apua Tampereella. En tiedä seuraako tämä tyttö blogiani enää, mutta jos seuraat niin kiitos, kun yritit!

Toivon, että kaikki te, jotka vihaatte itseänne ja rankaisette kehojanne, ymmärrätte viimein sen, että jokainen voi myös olla oman itsensä paras ystävä, suojelija ja puolustaja. Kuunnelkaa niitä, jotka kehuvat teitä: jokainen luulee itsekkäästi tietävänsä itsestään kaiken ja näkevänsä itsensä niinkuin asiat oikeasti ovat, mutta silti niin moni sensuroi itsestään pois kaiken hyvän ja pitää kehuja valheina. Vaikka itse valehteleekin jatkuvasti itselleen.

"Did you ever realize how much your body loves you? It’s always trying to keep you alive. It’s making sure you breathe while you sleep, stopping cuts from bleeding, fixing broken bones, finding ways to beat the illnesses that might get you. Your body literally loves you so much. It’s time you start loving it back."

Kaikesta voi selvitä. Ei välttämättä aina parantua, mutta omalla asenteella saa muutettua niin paljon! Jos päätät päivästä toiseen haukkua itseäsi, itkeä elämääsi ja jatkaa samojen valintojen tekemistä, jotka tekevät sinusta vain surullisen, niin sitten sinun elämäsi on surullista ja itsevihan täyteistä. Jos sen sijaan päätät etsiä jokaisesta päivästä jotakin hyvää ja kehua itseäsi aivan mitättömiltä vaikuttavista asioista ja teoista niin lupaan, että alat hiljalleen parantua. Hakeudu keskustelemaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat käyneet läpi helvetin ja mahdollisesti yhä edelleen osittain kärsivät siitä, mutta jotka ovat kokemustensa kautta oppineet löytämään auringon sieltäkin, missä sitä ei aluksi ollut. Ystäväni isoäiti kuolee syöpään koska tahansa, mutta en ole ikinä tavannut ketään niin elämäniloista. Miksi minä siis vihaisin omaa elämääni ja itseäni? Miksi käyttäisin mahdolliset viimeiset hetkeni sellaiseen enkä nauttisi?

Jos voisin sanoa jotain sille 16-vuotiaalle Miikalle, joka tämän blogin aloitti, sanoisin rauhoitu, hengitä syvään ja mieti hetki, mihin elämääsi käytät, koska halusit tällä hetkellä sitä tai et niin tulet elämään vielä pitkään. Et voi ikuisesti pakoilla vastuun ottamista vaan joskus sinun täytyy joka tapauksessa nostaa itsesi ylös tuosta paskasta ja mitä pidemmäs parantumista siirrät sitä vaikeammaksi se käy. Elämä ei välttämättä ole mikään ihmeellinen lahja, mutta nyt kun kerran olet täällä niin miksi et käyttäisi elämääsi sellaiseen, mikä tuo hymyn ihmisten kasvoille ja saa sinut itsesikin nauramaan? Ja mene puhumaan sille söpölle pojalle, se on tykännyt sinusta jo pitkään!

Kiitos vielä kerran teille ihanille<3 
Eläkää, nähkää, kokekaa. Ei kuolla voi ennen kuin on ensiksi elänyt.

http://24.media.tumblr.com/e0209a844be13206cd784773f315bc98/tumblr_mlx4sbE55l1rd9fqyo1_500.jpg 

http://s9.favim.com/orig/130813/chances-quotes-road-galaxy-Favim.com-851718.jpg

Edit 22.2.: Unohdin mainita sen, että tällä hetkellä olen päässyt muutaman kilon verran normaalipainon puolelle ja jatkan painon nostamista biologiseen painoon! =) Vaikutin ehkä hieman apaattiselta, kun kirjoitin tämän, mutta oikeasti olen onnellisempi kuin pitkään aikaan ja ehkä myös siksi haluan lopettaa blogin pitämisen: se oli keino purkaa sairautta, mutta nyt haluan elää terveen elämäni netin ulkopuolella. Kiitos, ihanat<3 Itkin, kun luin teidän kommentteja. Pitäkää itsestänne huolta!

helmikuuta 08, 2015

http://40.media.tumblr.com/5909c48adeee4781681c712e55cc3697/tumblr_nj2wgmHYb31qbospho1_500.jpg

Kirjoittelu katkesi taas, anteeksi.
Olen laittanut kaiken energiani syömiseen ja arjen hoitamiseen. Välillä olen töissä tuijottanut väsyneenä tietokoneen kirkasta näyttöä kolmen tunnin yöunien jälkeen ja miettinyt, millaista kaikki voisi olla, jos kotona odottaisi vain kissa ja Oskari. Mutta mikään, ei mikään, voita sitä, kun palaan väsyneenä kotiin ja saan vastaani pienen hymyilevän ihmisen, joka kurottaa käsiään, jotta ottaisin hänet syliini. Nostan tuon ihmisen ja hän nauraa. Sirius puskee jalkojani, katsoo minua silmiin ja kertoo tarinoita, kunnes Oskari nappaa tassuttelevan vauvan syliinsä ja pussaa sen pehmeää otsaa. 

Lopulta pääsen liuttamaan sormiani Oskarin pehmeitä hiuksia pitkin, kiedon käteni hänen hiustensa ympärille ja painan hänen suunsa omalleni. Tuo poika tuoksuu turvalta, rakkaudelta, lämpimältä syliltä ja naurulta ja olen niin onnellinen, että saan aina palata takaisin hänen luokseen. Muistan joskus pelänneeni, ettei Oskari pystyisi olemaan tarpeeksi vastuuntuntoinen, jotta voisimme edes asua kahdestaan, mutta koko tuon ajan hän silti onnistui pitämään minut hengissä. Ehkä hän osaa laittaa astianpesukoneen päälle.

http://40.media.tumblr.com/0b5476451463983c6ded76178a2ddbf8/tumblr_ni6v0gcIpI1u8trumo1_500.jpg

Tällä hetkellä päivät koostuvat perheestä ja töistä ja myönnän välillä jättäväni ystäväni liian vähälle huomiolle. Viestittelen toki lähes päivittäin heidän kanssaan, mutta näen heitä aivan liian harvoin. Jos Oskarilla ja minulla on samana päivänä vapaata, nautimme vain toistemme seurasta ja teemme kaikkea sellaista, mitä ei arkena ole ehtinyt tehdä. Jos minä olen viikonloppuna vapaalla yksin, huomaan haluavani viettää sen koko päivän mahdollimman pitkälle omissa oloissani ja nauttia siitä, ettei tarvitse olla menossa minnekään. Työpäivien jälkeen haluan vain kotiin rauhoittumaan ja päästän Oskarin viettämään hieman omaa aikaa.

Pelkään jääväni ulkopuoliseksi, mutta en haluaisi jatkuvasti tyrkyttää Emilyä ystävilleni, joista osa on huomattavan kiusaantuneita tuon pienen ihmisen seurassa. Tuntuu niin oudolta olla yksinäinen sellaisen arjen keskellä, josta nauttii ja jota ei yksittäisistä huonoista hetkistä huolimatta vaihtaisi mihinkään. Täytyy ehkä ottaa aktiivisempi asenne sekä vanhojen ystävien että myös mahdollisten uusien tuttavuuksien suhteen, sillä olen tähän asti ohittanut järjestelmällisesti kaikki perheellisten ystävystymisyritykset. Olen ajatellut, ettei minusta tule sellaista lapsista hössöttävää ihmistä, joka ei osaa enää puhua mistään muusta. Mutta nyt huomaan, ettei minua haittaisi, jos ympärilläni olisi enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät arkeni.

Ei kai oikein muuta... Yleinen mieliala on ihan tyytyväinen ja notkahdukset tuovat lähinnä alakuloisen olon, ei mitään sen suurempaa surua tai masentuneisuutta. Painon kun saisin vielä nousemaan normaalipainoon niin olisin erittäin tyytyväinen!

tammikuuta 16, 2015

We are captains of the sky

http://40.media.tumblr.com/b08dc4c54da08b3e946598d05a3085a2/tumblr_nf9vm3xj881qbospho1_500.jpg

Ateriasuunnitelma tuijottaa päättäväisesti minua jääkaapin ovesta ja minä huokaisen. Hyvinä hetkinä en edes katso sitä valkoista paperia, huonoina päivinä luen jokaisen rivin moneen kertaan ja luulen sen jotenkin maagisesti pienentävän annoskokoja. Kuitenkin ensimmäisen viikon turvotuksen ja väsymyksen jälkeen joka ateria tuntuu helpommalta ja helpommalta eikä ruoka enää pyöri mielessäni. Paino ei ole varsinaisesti noussut, sillä en syö vielä niin paljoa, että saisin painon kunnolla nostettua, mutta lisään ateriasuunnitelmaani hiljalleen lisää pieniä välipaloja, joilla saan itseni pian sinne 2000 kalorin yläpuolelle ja takaisin turvalliseen normaalipainoon.

http://40.media.tumblr.com/879b540ebf0598fe1e2b9c677e28202a/tumblr_neskgbu0Wi1qcynoao1_1280.jpg

Tänä viikonloppuna minun ja Oskarin oli alunperin tarkoitus tehdä jotain kahdestaan, ilman kiirettä, mutta Emily vierastaa muita tällä hetkellä niin paljon, että emme viitsi kiusata pientä jättämällä hänet koko päiväksi jonkun toisen seuraan. Harmittaako? Valehtelisin, jos väittäisin, että on ihanaa olla tämäkin koko viikonloppu näissä samoissa ympyröissä, joissa pyörin muutenkin joka päivä. Olisin halunnut ulos syömään ja ehkä elokuviin (koska Madagascarin pingviinit), mutta kai tämä käy näinkin. Ehkä huomisen erikoisuudet voivat olla noutoruoka ja seksi, joka kestää pidempään kuin 10 minuuttia.

http://40.media.tumblr.com/b279bc6c91b90a270ef8f070f6f2b6e8/tumblr_nggn8r3dcY1qbospho1_500.jpg

Ja oikeastaan ei sillä ole niin paljon väliä, mitä huominen pitää sisällään, kunhan saan jakaa sen Oskarin kanssa. Sen jälkeen, kun muutimme Englantiin ja aloimme kumpikin viettää ison osan arkipäivistä omillamme, kumpikin meistä on jotenkin rauhoittunut. Ennen vietimme kaikki päivät ja niiden päivien melkein kaikki tunnit toistemme seurassa, jolloin omillaan oleminen tuntui jopa välillä pelottavalta ja ennen kaikkea oudolta, luonnottomalta. Pelkäsin jatkuvasti menettäväni Oskarin, jos en viettäisi hänen kanssaan joka ikistä hetkeä, mutta nyt olen huomannut tuon pelon olleen naurettava: en ole ikinä koskaan arvostanut Oskaria, hänen pieniä tekojaan ja hänen seuraansa niin paljon kuin nyt.

http://40.media.tumblr.com/tumblr_m6agl2zURa1r34p56o1_500.jpg

En tiedä, oliko se vitsailua, kun meitä peloteltiin sillä, että rakkaus kestää kaksi vuotta. Sekopäinen, intohimoinen ja omistushaluinen rakkaus ehkä, mutta tämä rauhallinen, toiselle tilaa antava rakkaus on vain voimistunut. Minun ei jatkuvasti tarvitse olla valmiina kaikkeen ja välillä saa oikeasti olla pää kipeänä eikä meidän suhteemme silti muutu siitä yhtään huonommaksi. Saa olla väsynyt, saa riidellä, saa vaatia työpäivän jälkeen omaa rauhaa. Mutta saa myös käpertyä toisen kainaloon sohvalle eikä yhdessä vietetyn ajan tarvitse olla sen ihmeellisempää ja erikoisempaa. Tiedän, että meitä pitää muukin yhdessä kuin varsinainen yhteinen aika. Meitä pitää yhdessä koko päivän kaikki tunnit kattava yhteinen elämä.

3 vuotta ja 4 päivää.

tammikuuta 05, 2015

Yeah, with every broken bone I swear I lived


Joulu oli ihanaa aikaa sukulaisten ja perheen kesken. 
Uusi vuosi täynnä naurua ja taivaan värjänneitä valoja.
Nyt tavalliseen arkeen palattua peilistä tuijottaa taas se sama ilkikurinen minä, jonka lantio näyttää leveämmältä kuin ikinä aikaisemmin vaikka samaan aikaan näytänkin jokaisessa kuvassa pikkupojalta Oskarin vierellä. Olen tuijottanut fyysistä olemustani jo niin pitkään, etten enää näe sitä kunnolla. Ihon ääriviivat sinkoilevat silmien edessä, jokainen vaate tuntuu liian ahtaalta, kauluspaita kuristaa viimeisetkin huokaukset ulos. Sama iänikuinen levy päällä, milloin tämän saa polttaa?

En halua luovuttaa, koska en halua menettää sitä, mikä on saanut minut jatkamaan näin pitkään. Ehkä minä sittenkin pelkään elämää yhä edelleen vaikka olenkin halunnut uskotella toisin. Tähän samaan paskaan on niin helppoa jäädä, koska silloin ei tarvitse kohdata pettymyksiä, kaikki on ihan sama ei kiinnosta, koska ei ole energiaa olla oikeasti kiinnostunut yhtään mistään. Ei ole huono kumppani rakkaalleen, koska on, vaan koska on sairas. Ei ole huono, paikoilleen jumahtanut työntekijä, vaan ei vain riitä voimia parempaan. Ei tarvitse kehittyä ihmisenä, kumppanina, isänä, lapsena, ystävänä, työntekijänä... Voin hyvällä omallatunnolla jäädä kuoppaan, koska en pysty #ahistaa.

http://paularenee.files.wordpress.com/2013/06/chanceandregret.jpg

Mietin usein yöllä sitä, mitä kaikkea katuisin, jos kuolisin huomenna ja joka yö se lista loistaa pimeässä huoneessa samanlaisena: miksi käytin johonkin niin typerään niin paljon energiaa. Olisin voinut nauttia jäätelöstä kesällä, harrastaa seksiä ilman, että täytyy koko ajan kytätä sitä, missä asennossa olen ja miltä näytän. Olisin voinut nauraa niin paljon enemmän, tutustua moneen ihmiseen, jota en koskaan tavannut, koska en silloin joskus lähtenyt kavereiden kanssa ulos kehoahdistuksen takia. Kaikki se itkeminen... Olisin voinut lukea, kirjoittaa, opetella jonkun uuden kielen, pelata lautapelejä perheen kanssa, katsoa elokuva. Lähteä, kokea ja tulla takaisin eikä vain itkeä veren ja oksennuksen sekaisessa paskassa kylpyhuoneen nurkassa.

Enemmän kuin tämä keho, minua ahdistaa se, missä voisin nyt olla, millainen voisin olla, jos en olisi solminut itseäni tuhansiksi ongelmiksi ja hirttänyt itseäni siihen sotkuun. Varmasti olen oppinut paljon sellaistakin, josta on hyötyä, kunhan pääsen tästä ylös, mutta en voi olla surematta kaikkia näitä vuosia, jotka tuhlasin ruoan kanssa leikkimiseen. Keho ahdistaa? Ihan sama, big deal, move on. Eikö sulla oikeasti ole parempaa tekemistä?

http://40.media.tumblr.com/950463d848014a03d4e6e3af7ecba14b/tumblr_nfu47e9qrJ1sk763mo1_500.jpg

Mä haluan olla onnellinen. Haluan sen ihanan onnellisuuden takaisin, jota olen päässyt maistamaan jo monta kertaa, mutta jonka olen taas typeryyksissäni jättänyt. Siellä oikeassa maailmassa ei ole mitään, mistä en voisi selvitä ja vaikka murtuisinkin niin parempi kai se on käydä läpi kuin suunnata kohti varmaa kuolemaa. Kokeilla edes, yrittää. Kai minussa on pakko olla paljon voimaa, kun olen edelleen tässä. Tänä vuonna lupaan olla enemmän elossa kuin ikinä aiemmin. En halua katua enää sitä, että olen tuhlannut aikaa sellaiseen, joka ei vie elämääni eteenpäin millään tavalla ja on pitänyt minut kaukana poissa kaikesta onnellisesta ja ihanasta.

Haluan auringon ensisäteet, kaikki ne värit, päivien kuumuuden ja kylmyyden, kylmät väreet ihoa pitkin. Haluan alkuillan, taivaan peittävät pilvet, katuvalojen syttyvän valoviivan, pimeyden. Kaiken sen enkä yhtään vähempää. Haluan nauraa, itkeä, tulla satutetuksi, tuntea vihaa ja pettymystä, nousta, onnistua, iloita, rakastaa, huolestua, elää. Näitä sanoja kirjoittaessa mä itken. Kai mä olen viimein oikeasti tajunnut, miten pitkään oon pelannut tätä naurettavaa peliä ja pelannut sen pelin lopettamista kohta melkein yhtä pitkään. Ja mua oikeasti stressaa se, miten paljon olen menettänyt ja mitä kaikkea on jäänyt kokematta, koska olen ollut niin jumissa omassa pikku päässäni. 

Aivan sama kuinka paljon minua ahdistaa fyysinen ulkomuotoni, minä syön sen aterian, jonka minun kuuluukin syödä, koska se kaikki on omaksi parhaakseni. Se on yksi askel kohti sitä, mitä oikeasti haluan olla. Eikä mulla ole syömishäiriöstä mitään muuta sanottavaa enää kuin vittu mitä paskaa. Oikeasti.

joulukuuta 23, 2014

Ympärillä samat naamat, ne naamat, joista mä tykkään

https://36.media.tumblr.com/9af51becef2c0316de92e9a66d1c8b54/tumblr_mtwc5k73vQ1sjq5mko1_500.jpg

Lauantaina sairaalareissu. Sydän ei kuulemma enää kestä. 
Maanantaina lento Suomeen. 
Tänään ympärillä niin paljon tuttuja, nauravia kasvoja, halauksia, jouluntoivotuksia ja rakkautta. Sain sovittua kaiken rakkaimman ystäväni kanssa ja tajusin vasta tänään, miten ikävä minulla onkaan häntä ollut. Olen täyttänyt vatsaa suklaalla ja mummon pasta bolognesella, joka on aivan liian hyvää eikä sitä voi koskaan syödä vain yhtä annosta. Halu oksentaa kolkuttelee jossain takaraivossa, mutta peitän sen joulun äänillä, perheenjäsenten naurulla ja iloisella jutustelulla. En halua tahria näitä päiviä verellä ja mahahapoilla.

Minulla ei ole enää yhtäkään oksennuskertaa käytettävissä, ei enää yhtäkään laihdutettavaa kiloa. Tai muuten joudun etsimään kotini jostain muualta kuin nykyisestä asuinpaikastani ja jollain todella lapsellisella tavalla olen kiitollinen siitä, että Oskari asettaa minut viimeinkin selkä seinää vasten. Hänen ei tarvitse kestää tätä eikä minun tarvitse laittaa itseäni elämään syömishäiriöistä elämää. 

Turvotus ahdistaa, mutta matkalaukut on vuorattu pehmeillä, mukavalla oloasuilla, joten voin kätkeä vartaloni hetkeksi niihin. Ja se turvotus lähtee kyllä pois. Ahdistus lähtee. Itseinho lähtee. Jos vain päätän niin ja pidän päätöksestäni kiinni. En voi kaatua enää, koska en voi menettää Oskaria tai pientä perhettäni. 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! =)
En usko, että enää tänä vuonna ehdin päivittämään mitään, koska haluan keskittyä sukulaisiin ja siihen, etten petä Oskarille antamaani lupausta. Yrittäkää nauttia joulusta, vietitte sen sitten perheen parissa tai yksin! Hengittäkää sisään ja ulos, olette tässä. Olette elossa. Olette jotain ainutlaatuista ja kaunista.