tammikuuta 16, 2015

We are captains of the sky

http://40.media.tumblr.com/b08dc4c54da08b3e946598d05a3085a2/tumblr_nf9vm3xj881qbospho1_500.jpg

Ateriasuunnitelma tuijottaa päättäväisesti minua jääkaapin ovesta ja minä huokaisen. Hyvinä hetkinä en edes katso sitä valkoista paperia, huonoina päivinä luen jokaisen rivin moneen kertaan ja luulen sen jotenkin maagisesti pienentävän annoskokoja. Kuitenkin ensimmäisen viikon turvotuksen ja väsymyksen jälkeen joka ateria tuntuu helpommalta ja helpommalta eikä ruoka enää pyöri mielessäni. Paino ei ole varsinaisesti noussut, sillä en syö vielä niin paljoa, että saisin painon kunnolla nostettua, mutta lisään ateriasuunnitelmaani hiljalleen lisää pieniä välipaloja, joilla saan itseni pian sinne 2000 kalorin yläpuolelle ja takaisin turvalliseen normaalipainoon.

http://40.media.tumblr.com/879b540ebf0598fe1e2b9c677e28202a/tumblr_neskgbu0Wi1qcynoao1_1280.jpg

Tänä viikonloppuna minun ja Oskarin oli alunperin tarkoitus tehdä jotain kahdestaan, ilman kiirettä, mutta Emily vierastaa muita tällä hetkellä niin paljon, että emme viitsi kiusata pientä jättämällä hänet koko päiväksi jonkun toisen seuraan. Harmittaako? Valehtelisin, jos väittäisin, että on ihanaa olla tämäkin koko viikonloppu näissä samoissa ympyröissä, joissa pyörin muutenkin joka päivä. Olisin halunnut ulos syömään ja ehkä elokuviin (koska Madagascarin pingviinit), mutta kai tämä käy näinkin. Ehkä huomisen erikoisuudet voivat olla noutoruoka ja seksi, joka kestää pidempään kuin 10 minuuttia.

http://40.media.tumblr.com/b279bc6c91b90a270ef8f070f6f2b6e8/tumblr_nggn8r3dcY1qbospho1_500.jpg

Ja oikeastaan ei sillä ole niin paljon väliä, mitä huominen pitää sisällään, kunhan saan jakaa sen Oskarin kanssa. Sen jälkeen, kun muutimme Englantiin ja aloimme kumpikin viettää ison osan arkipäivistä omillamme, kumpikin meistä on jotenkin rauhoittunut. Ennen vietimme kaikki päivät ja niiden päivien melkein kaikki tunnit toistemme seurassa, jolloin omillaan oleminen tuntui jopa välillä pelottavalta ja ennen kaikkea oudolta, luonnottomalta. Pelkäsin jatkuvasti menettäväni Oskarin, jos en viettäisi hänen kanssaan joka ikistä hetkeä, mutta nyt olen huomannut tuon pelon olleen naurettava: en ole ikinä koskaan arvostanut Oskaria, hänen pieniä tekojaan ja hänen seuraansa niin paljon kuin nyt.

http://40.media.tumblr.com/tumblr_m6agl2zURa1r34p56o1_500.jpg

En tiedä, oliko se vitsailua, kun meitä peloteltiin sillä, että rakkaus kestää kaksi vuotta. Sekopäinen, intohimoinen ja omistushaluinen rakkaus ehkä, mutta tämä rauhallinen, toiselle tilaa antava rakkaus on vain voimistunut. Minun ei jatkuvasti tarvitse olla valmiina kaikkeen ja välillä saa oikeasti olla pää kipeänä eikä meidän suhteemme silti muutu siitä yhtään huonommaksi. Saa olla väsynyt, saa riidellä, saa vaatia työpäivän jälkeen omaa rauhaa. Mutta saa myös käpertyä toisen kainaloon sohvalle eikä yhdessä vietetyn ajan tarvitse olla sen ihmeellisempää ja erikoisempaa. Tiedän, että meitä pitää muukin yhdessä kuin varsinainen yhteinen aika. Meitä pitää yhdessä koko päivän kaikki tunnit kattava yhteinen elämä.

3 vuotta ja 4 päivää.

tammikuuta 05, 2015

Yeah, with every broken bone I swear I lived


Joulu oli ihanaa aikaa sukulaisten ja perheen kesken. 
Uusi vuosi täynnä naurua ja taivaan värjänneitä valoja.
Nyt tavalliseen arkeen palattua peilistä tuijottaa taas se sama ilkikurinen minä, jonka lantio näyttää leveämmältä kuin ikinä aikaisemmin vaikka samaan aikaan näytänkin jokaisessa kuvassa pikkupojalta Oskarin vierellä. Olen tuijottanut fyysistä olemustani jo niin pitkään, etten enää näe sitä kunnolla. Ihon ääriviivat sinkoilevat silmien edessä, jokainen vaate tuntuu liian ahtaalta, kauluspaita kuristaa viimeisetkin huokaukset ulos. Sama iänikuinen levy päällä, milloin tämän saa polttaa?

En halua luovuttaa, koska en halua menettää sitä, mikä on saanut minut jatkamaan näin pitkään. Ehkä minä sittenkin pelkään elämää yhä edelleen vaikka olenkin halunnut uskotella toisin. Tähän samaan paskaan on niin helppoa jäädä, koska silloin ei tarvitse kohdata pettymyksiä, kaikki on ihan sama ei kiinnosta, koska ei ole energiaa olla oikeasti kiinnostunut yhtään mistään. Ei ole huono kumppani rakkaalleen, koska on, vaan koska on sairas. Ei ole huono, paikoilleen jumahtanut työntekijä, vaan ei vain riitä voimia parempaan. Ei tarvitse kehittyä ihmisenä, kumppanina, isänä, lapsena, ystävänä, työntekijänä... Voin hyvällä omallatunnolla jäädä kuoppaan, koska en pysty #ahistaa.

http://paularenee.files.wordpress.com/2013/06/chanceandregret.jpg

Mietin usein yöllä sitä, mitä kaikkea katuisin, jos kuolisin huomenna ja joka yö se lista loistaa pimeässä huoneessa samanlaisena: miksi käytin johonkin niin typerään niin paljon energiaa. Olisin voinut nauttia jäätelöstä kesällä, harrastaa seksiä ilman, että täytyy koko ajan kytätä sitä, missä asennossa olen ja miltä näytän. Olisin voinut nauraa niin paljon enemmän, tutustua moneen ihmiseen, jota en koskaan tavannut, koska en silloin joskus lähtenyt kavereiden kanssa ulos kehoahdistuksen takia. Kaikki se itkeminen... Olisin voinut lukea, kirjoittaa, opetella jonkun uuden kielen, pelata lautapelejä perheen kanssa, katsoa elokuva. Lähteä, kokea ja tulla takaisin eikä vain itkeä veren ja oksennuksen sekaisessa paskassa kylpyhuoneen nurkassa.

Enemmän kuin tämä keho, minua ahdistaa se, missä voisin nyt olla, millainen voisin olla, jos en olisi solminut itseäni tuhansiksi ongelmiksi ja hirttänyt itseäni siihen sotkuun. Varmasti olen oppinut paljon sellaistakin, josta on hyötyä, kunhan pääsen tästä ylös, mutta en voi olla surematta kaikkia näitä vuosia, jotka tuhlasin ruoan kanssa leikkimiseen. Keho ahdistaa? Ihan sama, big deal, move on. Eikö sulla oikeasti ole parempaa tekemistä?

http://40.media.tumblr.com/950463d848014a03d4e6e3af7ecba14b/tumblr_nfu47e9qrJ1sk763mo1_500.jpg

Mä haluan olla onnellinen. Haluan sen ihanan onnellisuuden takaisin, jota olen päässyt maistamaan jo monta kertaa, mutta jonka olen taas typeryyksissäni jättänyt. Siellä oikeassa maailmassa ei ole mitään, mistä en voisi selvitä ja vaikka murtuisinkin niin parempi kai se on käydä läpi kuin suunnata kohti varmaa kuolemaa. Kokeilla edes, yrittää. Kai minussa on pakko olla paljon voimaa, kun olen edelleen tässä. Tänä vuonna lupaan olla enemmän elossa kuin ikinä aiemmin. En halua katua enää sitä, että olen tuhlannut aikaa sellaiseen, joka ei vie elämääni eteenpäin millään tavalla ja on pitänyt minut kaukana poissa kaikesta onnellisesta ja ihanasta.

Haluan auringon ensisäteet, kaikki ne värit, päivien kuumuuden ja kylmyyden, kylmät väreet ihoa pitkin. Haluan alkuillan, taivaan peittävät pilvet, katuvalojen syttyvän valoviivan, pimeyden. Kaiken sen enkä yhtään vähempää. Haluan nauraa, itkeä, tulla satutetuksi, tuntea vihaa ja pettymystä, nousta, onnistua, iloita, rakastaa, huolestua, elää. Näitä sanoja kirjoittaessa mä itken. Kai mä olen viimein oikeasti tajunnut, miten pitkään oon pelannut tätä naurettavaa peliä ja pelannut sen pelin lopettamista kohta melkein yhtä pitkään. Ja mua oikeasti stressaa se, miten paljon olen menettänyt ja mitä kaikkea on jäänyt kokematta, koska olen ollut niin jumissa omassa pikku päässäni. 

Aivan sama kuinka paljon minua ahdistaa fyysinen ulkomuotoni, minä syön sen aterian, jonka minun kuuluukin syödä, koska se kaikki on omaksi parhaakseni. Se on yksi askel kohti sitä, mitä oikeasti haluan olla. Eikä mulla ole syömishäiriöstä mitään muuta sanottavaa enää kuin vittu mitä paskaa. Oikeasti.

joulukuuta 23, 2014

Ympärillä samat naamat, ne naamat, joista mä tykkään

https://36.media.tumblr.com/9af51becef2c0316de92e9a66d1c8b54/tumblr_mtwc5k73vQ1sjq5mko1_500.jpg

Lauantaina sairaalareissu. Sydän ei kuulemma enää kestä. 
Maanantaina lento Suomeen. 
Tänään ympärillä niin paljon tuttuja, nauravia kasvoja, halauksia, jouluntoivotuksia ja rakkautta. Sain sovittua kaiken rakkaimman ystäväni kanssa ja tajusin vasta tänään, miten ikävä minulla onkaan häntä ollut. Olen täyttänyt vatsaa suklaalla ja mummon pasta bolognesella, joka on aivan liian hyvää eikä sitä voi koskaan syödä vain yhtä annosta. Halu oksentaa kolkuttelee jossain takaraivossa, mutta peitän sen joulun äänillä, perheenjäsenten naurulla ja iloisella jutustelulla. En halua tahria näitä päiviä verellä ja mahahapoilla.

Minulla ei ole enää yhtäkään oksennuskertaa käytettävissä, ei enää yhtäkään laihdutettavaa kiloa. Tai muuten joudun etsimään kotini jostain muualta kuin nykyisestä asuinpaikastani ja jollain todella lapsellisella tavalla olen kiitollinen siitä, että Oskari asettaa minut viimeinkin selkä seinää vasten. Hänen ei tarvitse kestää tätä eikä minun tarvitse laittaa itseäni elämään syömishäiriöistä elämää. 

Turvotus ahdistaa, mutta matkalaukut on vuorattu pehmeillä, mukavalla oloasuilla, joten voin kätkeä vartaloni hetkeksi niihin. Ja se turvotus lähtee kyllä pois. Ahdistus lähtee. Itseinho lähtee. Jos vain päätän niin ja pidän päätöksestäni kiinni. En voi kaatua enää, koska en voi menettää Oskaria tai pientä perhettäni. 

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! =)
En usko, että enää tänä vuonna ehdin päivittämään mitään, koska haluan keskittyä sukulaisiin ja siihen, etten petä Oskarille antamaani lupausta. Yrittäkää nauttia joulusta, vietitte sen sitten perheen parissa tai yksin! Hengittäkää sisään ja ulos, olette tässä. Olette elossa. Olette jotain ainutlaatuista ja kaunista. 

joulukuuta 16, 2014

http://41.media.tumblr.com/c031564ada78ae7a616a8c929ed1692e/tumblr_mwrxi6eRqE1sl4lnpo1_500.jpg

Eilinen oksentamatta, tämä päivä oksentamatta.
Kehossa ei yhtäkään uutta viiltoa.
Syönyt en ole tarpeeksi, mutta nautin nyt oksentamattomuudesta, jota yritän jatkaa ensi viikkoon ja jouluun asti. Yli 1000 kaloria tuntuu liian isolta numerolta vaikka tämän päivän tavoitteeksi olinkin alunperin asettanut 1200 kaloria. Yritän antaa sen anteeksi. Oksentaminen on tällä hetkellä minulle paljon vaarallisempaa kuin liian vähäiset kalorit, joten haluan saada sen hallintaan. 

http://38.media.tumblr.com/566b226fa2c217c6497cffe0a1953757/tumblr_neon93Cnmz1u37lpvo1_500.jpg

Hankin tänään viimeisetkin joululahjat ja nautin värikkäistä jouluvaloista, kirkkaanpunaisista joulupalloista ja kultaisista koristenauhoista. Siellä valojen iloisessa sateessa tunsin oloni hyväksi ja eläväksi. Pieniä hymyn hetkiä itkun seassa. Kotiin palatessa keho tärisi väsymyksestä ja rasituksesta, täytin ison mukin lämpimällä teellä ja sanoin lämmittäväni itselleni ruokaa ihan kohta. Oskarin poistuttua lenkille sotkin lautasen, heitin ruoat roskiin ja palasin sohvan lämpöön. 

Haluaisin nukkumaan, mutta vielä on paljon tehtävää. 
Onneksi huomenna saan nukkua pitkään.

joulukuuta 12, 2014

http://t2.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSi1RhuekITIkbc5EU21tAT0Uq-wuKIoWM_ZerjIz8pZiBLEyy72A

Tein päätöksen.
En oksenna maanantaina.
Ihan sama vaikka se olisi ainoa päivä ensi viikolla, jolloin en oksenna. Vaikka itkisin ja tärisisin peiton alla koko päivän, en oksenna. Vaikka liian suuri osa minusta rakastaakin sitä kakomista ja kipua ja sitä pahaa henkistä oloa, minkä tämä kaikki saa aikaan, en oksenna. Annoin itselleni luvan viillelläkin. Kunhan saan yhden puhtaan päivän.

Miksi? 
Koska joululoma lähestyy enkä pysty sukulaisteni edessä pakenemaan yhteisten aterioiden jälkeen heittämään ruokaa ulos. Minulla ei ole mitään syytä lähteä yhtäkkiä yksin kävelylle ja antaa ylen syrjäisen hiekkatien varressa. Ja se kaikki ulos tuleva ruoka haisee eikä kaikissa käytössäni olevissa kylpyhuoneissa ole ikkunoita. Joten täytyy opetella rajoittamaan oksennuskertoja, yrittää sietää ruokaa sisällä. Keksiä joku muu pakokeino. Viiltely? 

http://4.bp.blogspot.com/-ITw0UPgZZ_w/T0vM8x9v26I/AAAAAAAAAbs/-1dnecC4sgA/s1600/blood,bubbles,drowned,ophelia,tumblr,water-dfb8f38a6a6ad8167f30d42784516178_h.jpg

Yöllä näen painajaisia, joissa nuoreksi naiseksi kasvanut Emily katsoo minua tyhjillä silmillään ja kysyy miksi oksensin, miksi syljin verta keittiön lavuaariin, miksi itkin. "Miksi teit näin?" ja hän näyttää ranteitaan, jotka ovat kaksi tummanpunaista, vuotavaa aukkoa. Ja sitten en kuule enää mitä hän sanoo. Ainoa, mitä kuulen on oman vereni humina korvissani, raskas hengitys, joka ei riitä pitämään minua hengissä. 

Miten tää meni taas tähän.
Pahinta on se, etten edes tiedän, jaksanko yrittää parantua enää. 
Jos yrittäisin sinnitellä täällä 20 vuotta vielä... Puolet jo eletty.
Sitten jotain puolihuolimatonta, tapaturmaista.
Mitä mä selitän.
Voiko bulimian kanssa elää?