elokuuta 20, 2014

http://38.media.tumblr.com/878a9453326deb3de8bd9b32497ab144/tumblr_n9ri7tTC8p1qbospho1_500.jpg

Tässä talossa on kohta ehkä enää kolme ruokittavaa suuta, kolme halattavaa ja hoivattavaa olentoa. Ja pelkään, että se murtaa minut. Etten kestä. Kuolen sisältä. Pelkään, että jatkuvasti luulen jonkun sellaisen odottavan minua kotona, joka ei olekaan enää siellä. Etsin, etsin enkä kuitenkaan löydä. Kenestä minä sitten pidän huolta? Kenen takia minä heitän välittömästi kaikki häiriintyneet ajatukset pois mielestäni? Sen pienen ihmisen takia olen halunnut olla niin terve kuin vain pystyn ja koko arkeni on kolmessa kuukaudessa kivuttomasti kaartunut tuon ihmisen tarpeiden ympärille. Mitä minä sitten teen? Ystäväni vitsaili, että nukut kunnon yöunet tietenkin. 

Oskari höpöttää iloisena, puhuu siitä, miten voimme ehkä sittenkin lähteä lyhyelle lomalle vanhempieni kanssa ensi viikolla ja juhlia siellä jossain syntymäpäivääni. Kun pyydän häntä rauhoittumaan ja katsomaan minua silmiin, kertomaan, miten hän oikeasti voi, Oskari sanoo ettei ehdi. Että täytyy vielä käydä kaupassa ja soittaa sähköyhtiöön, sillä jostain syystä heidän kirjeissään on nykyään väärä asuntonumero. Kysyn onko hän kunnossa ja saan vastaukseksi hätääntyneen ja tekopirteän sekaisen tuhahduksen. 
"Tietenkin on!"
Nyökkään ja annan hänen hukuttautua tekemiseen ajattelemisen ja tuntemisen sijasta.

Sattuu.
Sattuu niin,
etten osaa kirjoittaa sitä edes sanoiksi.

elokuuta 09, 2014

Fly on the ocean like an eagle


Olen taas ollut erittäin huono bloggaaja ja kommentoija. =( Johonkin aika vain katoaa ja kolme kuukautta on haihtunut nopeasti ilmaan. Siitä on jäänyt käteen parempi fyysinen kunto ja olo, työpaikka, ihanat vapaapäivät Oskarin kanssa, kesäyöt, aikaiset aamut, loistava kotiruoka sekä täysin uudelle asteelle noussut itseluottamus. Eilen Oskari katsoi minua hetken aikaa mietteliäänä ja kun kysyin, mitä hän katsoi, sain vastaukseksi, että olen nykyään välillä todella röyhkeä. Katsoin häntä hiukan säikähtäneenä, mutta hänen mietteliäs ilmeensä suli nopeasti hymyksi.
"Mä tykkään siitä."

Olen saanut työpaikan syksyksi ja mahdollisesti jopa vuosiksi, kunhan saan johonkin aikatauluihini limitettyä viestinnänopintoja. Odotan opiskelua paljon, vaikka en olekaan varma, miten aikani tulee riittämään. Päällimmäinen huoleni oli Oskari ja hänen jaksamisensa, mutta luotan hänen sanoihinsa siitä, että saamme kyllä arkemme järjestettyä ja jos tilanne näyttää vaikealta, voin keskeyttää opinnot ainakin hetkeksi. Takaraivossa piilee myös toinen pelko: mitä jos en olekaan vielä valmis tällaiseen vauhtiin? Mitä jos kiireen keskellä sairaus palaa vähenevinä ruoka-annoksina ja olemattomana vapaa-aikana? 

Luotan kuitenkin itseeni. Luotan itseeni enemmän kuin koskaan aiemmin ja uskon, että kaiken tämän hyvänolon jälkeen huomaisin kyllä hyvin nopeasti, jos mielialani painuisi pysyvästi alemmaksi. Luotan siihen, että osaan hengähtää, jos on pakko, sillä minun mahdollisesta burnoutistani ei hyödy kukaan. Minulla on myös monta ihmistä ympärilläni, jotka varmasti älähtävät, jos huomaavat tilanteen karkaavan käsistä.

Muokkasin blogin ulkoasua hieman, mutta en aivan vielä ole tyytyväinen, joten pieniä muutoksia on ehkä tulossa lisää myöhemmin. =D Nyt olen istunut koneella jo niin pitkään, että mieli ja jalat huutavat pääsyä lenkille auringonvaloon, joten hienosäätö jääköön toiselle päivälle! Ehkä joku kaunis päivä saan otettua itseäni niskasta kiinni ja vastattua teille kaikille, jotka olette kommentteja kirjoittaneet...

heinäkuuta 29, 2014

Beneath the water lays a soul I've left behind

http://37.media.tumblr.com/e6d045b8d0195d39b94ea78d7c398340/tumblr_mmnq1i1oSB1snwppro1_500.jpg

29.7.2011 - Miika 15v.
Tääkin päivä on ollu ihan painajaismainen... Mulla on niin paha olla ja vihaan itteeni ihan helvetisti. Nähtiin eilen kavereiden kans ja mä en voinut olla tuijottamatta sitä ihanaa. Se oli niin kaunis ja sen hymy on niin ihana mut samalla musta tuntuu sen seurassa aina rumemmalta ja isommalta ku muulloin. Eilen ku istuttiin Koskipuistossa siit ohi käveli kaks laihaa, pitkätukkasta tyttöä joilla oli lyhyet farkkushortsit ja tiukat topit ja kaikki tuijotti niitä. Sekin. Vittu muhun sattu vaikka kyllä mä tiedän, ettei se musta välittäis. 

Yhtäkkiä se kuitenkin käänty kattoo mua ja kysy et oliks ne tytöt musta hyvännäkösiä. En mä osannu sanoo mitään, mä yritin niellä mun kyyneleitä enkä ees pystyny kattoo sitä silmiin. Sit se vaa hymyili mulle ja käänty uudestaan kattoo niitä tyttöjä. Mua oksetti ja mun oli pakko päästä pois. Sanoin et mulle olis tullu helteestä paha olo ja lähdin kotiin viiltelee. Viilsin syvemmälle ku ikinä aikasemmin ja mua pelottaa et jään kiinni, koska noi tulee tulehtuu ja mätii todella pahasti... Sitte viiltelemisen jälkeen, ku noi vuoti vielä verta, mä söin kaikkea, mitä on tosi inhottava oksentaa niinku nuudeleita ja oksensin kunnes pönttöön tippui verta. 

http://33.media.tumblr.com/c031564ada78ae7a616a8c929ed1692e/tumblr_mwrxi6eRqE1sl4lnpo1_500.jpg

Sit söin tajuttoman määrän vaaleeta leipää (kaheksan palaa isolla voikerroksella, saatanan läski) ja oksensin sitä kunnes pyörryin. Tai ainaki luulisin et pyörryin mut en tiiä miten pitkäks aikaa. Sen tiiän, etten saanu oksennettuu kaikkee pois, kun taju lähti ennen ku olin ehtiny kokonaan tyhjentää. Äiti tuli töistä kotiin ni en voinu jatkaa. Sen sijaan olin läskiällötyspaska ja söin sen tekemää ruokaa enkä voinu edes oksentaa sitä vaikka olisi pitänyt. Sit tänään oon taas oksentanu ja oli pakko hakata jalkoihin mustelmia ja viiltää eiliset viillot uudelleen auki. Miks se yks on niin kaunis ja miks mun pitää koko ajan kattoa sitä. Oon ihan varma et sitä ahistaa se ku tänään ku se huomas mun katsovan, se ei ees enää hymyillyt niinkuin se yleensä hymyilee. Se hymyilee aina kaikille, mut ei mulle. 

Se vihaa mua. Ja mä vihaan itteäni. En tapa itteeni, koska vihaan tätä läskipaska-Miikaa niin paljon et ansaitsen kaiken tän kuran ja haluun kiduttaa itteeni kunnes mun sydän vaan yhtäkkiä pysähtyy. 

http://33.media.tumblr.com/1d0c162b9ed80596805b19063264033c/tumblr_n95m71dEj51qbospho1_500.jpg

29.7.2014 - Miika 18v.
Aurinkoinen aamu alkoi Siriuksen tutulla tassuttelulla minun ja Oskarin päällä. Sen märkä nenä yritti ensiksi herättää Oskaria, joka pääsi nukkumaan vasta aamuyhdeltä, ja siirtyi sitten herättelemään minua. Aamupala Siriukselle, aamupala E:lle, aamupala minulle. Sirryn ikkunan ääreen koneelle, kirjoitan, yliviivaan kalenterista merkintöjä, soitan puheluita. Sirius ampaisee selkäni takana yläkertaan ja tiedän, että rakkaani on herännyt. Hetken päästä kaunis, vielä unesta sekaisin oleva Oskari vaappuu portaat alas ja istuu minua vastapäätä keittiön pöydän ääreen. Hymyilen koneen yli hänelle ja hän hymyilee väsyneenä takaisin. 

Nousen ylös, halaan ja suutelen häntä ja siirrän kahvikuppini tiskialtaaseen. Venyttelen istuma-asennossa nuuttuneita raajojani ja kävelen E:n luokse. Otan pienen tuhisijan syliini ja kävelen pienelle takapihallemme aurinkoon. Oskari seuraa perässä ja suutelee kaulaani. Hän laskee päänsä olkapäälleni, kuiskaa rakastavansa minua ja silittää E:n pehmoista päätä. Tunnin päästä astun ulos ulko-ovesta, kädessäni tietokonelaukku ja työpapereita. Päässäni pyörii päivän työaikataulu, juna-aikataulu ja Oskarin vuoron alkamisaika. Pohdin, mitä tekisin ruoaksi palattuani pikavisiitiltä töistä ja yritin muistella, mitä ruoka-aineita meillä vielä oli jääkaapissa.

http://38.media.tumblr.com/c0e986d1389e5db13e2c807bdb3d4d79/tumblr_n93ty1LvJZ1qbospho1_500.jpg

Ja nyt olen tässä: vatsa täynnä hyvää ruokaa, tiskit kolisevat tiskikoneessa, ikkunasta puhaltaa aika ajoin viileä tuulahdus. Silitän pehmeää, kehräävää kissaa ja mietin, pääseekö Oskari tänään aikaisemmin kotiin kuin eilen. Palaan mielessäni jatkuvasti edelliseen viikonloppuun ja siihen kaikkeen ihanaan yhteiseen aikaan, jota minulla ja Oskarilla viimeinkin oli. Kummankin työajat pomppivat arkipäivistä viikonloppuihin ja aamuista iltoihin, joten yhteistä aikaa jää vain sattumalta, mutta pahimmat pelkoni eivät ole toteutuneet. Yhteisen ajan vähentyminen ei ole erottanut meitä vaan se on tehnyt meistä mielikuvituksellisempia yhteisten hetkien löytämiseksi enkä usko, että olen koskaan aiemmin osannut arvostaa lyhyitä halauksia ja nopeita suudelmia niin paljon kuin nyt.

Toisinaan herään hetkeksi unestani, kun Oskari suutelee hellästi otsaani ennen kuin lähtee töihin. Jos hän on ollut iltavuorossa, palaan unestani takaisin todellisuuteen, kun hän painaa nenänsä vasten kaulaani ja suutelee minua. Joka ikinen kerta, kun herään, hän kuiskaa, että minun pitää jatkaa uniani ja sitten hän hymyilee sitä ihanaa, lämmintä hymyään. Sitä, jota hän hymyili minulle jo silloin, kun itse käänsin hänen jokaisen katseensa osoitukseksi siitä, miten hän halveksi minua.

http://38.media.tumblr.com/9b27eb8b00fc9152fa204eb43d843cd3/tumblr_n97kmluqLm1qbospho1_500.jpg

Kolme vuotta.
Yksi ja sama ihminen.
Niin monta raskasta ja masentavaa kanssamatkustajaa vähemmän.
Kotiani asuttaa kolme rakasta, joista yksikään ei ole masennus tai syömishäiriö.

heinäkuuta 22, 2014

Clap along if you feel like happiness is the truth

http://38.media.tumblr.com/1c3863f855dd9277d9ac03167e11d9f8/tumblr_n93u0kQHx31qbospho1_500.jpg

Jotain outoa on tapahtunut ja päässäni on ehkä viimeinkin loksahtanut se yksi pitkään junnannut palanen omalle, pienelle paikalleen. Painoindeksi 21 enkä omasta mielestäni ole koskaan näyttänyt näin hyvältä ja hoikalta. Tätä tunnetta on todella vaikeaa kuvailla ja ihmettelen joka ikinen päivä sitä samaa peilin edessä: näytän omasta mielestäni oikeasti, valehtelematta, hyvältä. Minä! Omasta mielestäni! Miten se edes on mahdollista.

Olen odottanut jotakin isoa ja käänteentekevää viimeiset kaksi vuotta ja nyt tuntuu siltä, että se jokin on viimeinkin tapahtunut, sillä ylipäätään ne silmät, joilla tätä maailmaa katson, tuntuvat muuttuneen kokonaan uusiksi. Olen saanut muutamat ahdistusjärkäleet rikottua pieniksi murusiksi hyvin helpolla enkä enää murehdi niitä samoja asioita, jotka saivat minut aiemmin itkemään.
Ei, Oskari ei todellakaan ole jättämässä minua, koska kukaan poika ei ole hänelle niin rakas ja tärkeä kuin minä.
Ei, en pullistu ylipainoiseksi, kun syön riittävästi terveellistä ruokaa joka päivä.

http://38.media.tumblr.com/7e942f6a2ff0cfaaa0b61c7d0342e369/tumblr_n91bchjcrO1qbospho1_500.jpg

Outo tyyneys on laskeutunut päälleni enkä enää edes tee sitä, mitä ennen olisin tehnyt: ennen olisin itkenyt silmäni päästä peläten sitä hetkeä, kun tämä ihana, euforinen tunne katoaa. Nyt minä keskityn elämään sitä tunnetta ja viemään sen tunteen mukanani tuleviinkin päiviin. Olen myös ymmärtänyt jotain, minkä luulin aiemmin ymmärtäneeni, mutta joka kuitenkin on sotkenut ajatuskuvioitani jo pitkään. Etenkin länsimaissa opetetaan tahalteen ja tahtomatta, että mieli ja ruumis ovat kaksi eri asiaa, joista mieli on se arvokaampi. Keho on mädäntyvää lihaa, himoavaa lihaa, väkivaltaista ja mielipuolista lihaa. Ja mieli on jotain puhdasta ja kaunista, sellaista, joka jää elämään senkin jälkeen, kun keho on kuopattu.
Mutta ei se niin mene.

Minä en ole mieleni. 
Minä olen se yhdistelmä, jonka kehoni ja mieleni luovat. Minä olen arpeni, pituuteni, silmien värini ja oikeakätisyyteni yhtä paljon kuin olen myös looginen päättelykykyni ja kaikki muistoni. Ei ole olemassa kehosta irrallista minää, joten minun on pidettävä tästä kehosta huolta, koska fyysinen hyvinvointi kanavoituu henkiseksi hyvinvoinnikseni. Sisälläni pyörii pieni, tuttu ja turvallinen piiri, jossa fyysinen ja henkinen minäni sekä antavat toisilleen että ottavat toisiltaan. 

http://38.media.tumblr.com/24aca02312fa99735badb9b642bf6cf5/tumblr_n8c3ez3GF31qbospho1_500.jpg

Ja se tuntuu aivan uskomattoman ihanalta. Tätä kirjoittaessa, työpaperit ympäri keittiön pöytää ja tiskivuoren odottaessa selän takana, minä oikeasti itken, koska olen niin onnellinen. Sen tajuaminen, että oikeasti välittää itsestään, on niin vahva ja tunteellinen hetki, että en ainakaan vielä ole löytänyt kunnollisia sanoja kuvatakseni sitä. Minä vain tiedän sen, että minun on hyvä olla juuri tälläisenä kuin mitä olen. Olen hyvä, olen söpö, olen vahva, olen minä. Enkä voi olla miettimättä, että tätä se on, mistä ne syömishäiriöstä parantuneet ovat puhuneet. Se, kun näkee itsensä viimeinkin sellaisena millainen oikeasti on. Miksi minä pelkäsin tätä niin paljon? Minähän olen ihana! 

Nopea päivitys, koska tehtävää on paljon ja Oskari ryntää kohta ulko-ovesta sisään nälkäisenä. Halusin kuitenkin kirjoittaa tämän kaiken ylös, jos vaikka huomenna sattuisikin olemaan huonompi päivä: haluan muistaa tämän jumalaisen hyvän olon tunteen aina ja ammentaa siitä lisää voimaa huonoina hetkinä. Yritän kirjoittaa enemmän pian! Nautitaan ihanasta helteestä, jota siellä Suomessakin on, ja itketään loskaa ja räntää myöhemmin. 
Oikeastaan: kaikkea voi itkeä myöhemmin.

heinäkuuta 09, 2014

http://data3.whicdn.com/images/124757059/large.gif

Olen niin vihainen.
Vihainen.
Sinä tiesit kyllä, ettet hoitaisi sitä ihmistä. 
Tiesit sen.
Ja nyt se pieni ihminen on ollut jo melkein koko pienen puolitoista kuukautisen elämänsä ajan hoidossa meillä. Tai siis oikeastaan: on ollut hoidossa muutaman kerran äidillään. Kysyttäessä, miksi lasta ei ole annettu adoptioon, äiti vastaa, että hänen tulisi kuitenkin sitä ikävä. Ei kuitenkaan ole niin ikävä, että näkisi lastaan joka päivä vaan riittää, kun antaa viime vuonna tavatulle tuttavalle ja tämän poikaystävälle rahat käteen ja häipyy sitten töihin tai luennolle tai juomaan.

Raivostuttaa tuon pienen, tuhisevan ihmisen puolesta.
Miksi pitää olla niin itsekäs?
Miksi?