maaliskuuta 28, 2014

Mä oksensin.
En kerran, en kaksi, enkä kolme
vaan neljä kertaa.
Mä tiesin kyllä, että olo tuntuisi pahalta jälkeenpäin, mutta ei sillä nähtävästi ollut väliä. Vihaan itseäni niin paljon tällä hetkellä, että sille vihantunteelle ei edes ole olemassa sanoja. Haluaisin soittaa Oskarille, mutta en uskalla. Ja mua pelottaa, miten pahaksi tämä ilta etenee. Oon ihan yksin.
Yksin lihava, vastenmielinen, oksennukselta haiseva saamaton raukka, joka nyyhkyttää blogiin kerta toisensa jälkeen epäonnistumisista, vaikka väittää aina parantuvansa.  

Tää oli nyt vika kerta.
Joo, joo.  
Tästä lähtien en murehdi enää painoa.
Ihan varmaan.
Mä parannun.
Just.

Mun sanat on yks iso paskainen valhe eikä mitään muuta. Miksi kukaan koskaan uskoisi yhtään mitään, mitä sanon. En luota itseeni enää ollenkaan. En mihinkään, mitä lupaan tai sanon. Kaikki se "rakastan sua"-lässyn lää. Onko sekään totta edes? Mä vaan valehtelen koko ajan itselleni, Oskarille, vanhemmille, kavereille. Mä oon koko ajan ihan yhtä sairas, mutta osaan vain peittää sen paremmin kuin ikinä aikaisemmin. Ja osaan uskotella itselleni valheita paremmin kuin ikinä.

Oikeasti mä olen ihan helvetin sairas ja tulen aina vaan sairaammaksi ja sairaammaksi, kun katson itseäni peilistä. Mä haluaisin olla terve, mutta en ole. Oon ihan hukassa enkä pääse mihinkään suuntaan. En osaa enää anoreksiaa, en osaa olla terve, en osaa olla mitään. Paitsi valehtelija, se rooli sopii mulle oikein hyvin. En haluaisin olla yksin  nyt, mutta en mä kenenkään seuraa ole ansainnut. Parempi vain syödä syödä ja syödä ja oksentaa, kunnes en enää jaksa. Ja huomenna miettiä taas, missä meni pieleen. Ellen kuole ennen sitä.

maaliskuuta 26, 2014

壓力

http://24.media.tumblr.com/316574f77a2609896922babc0f833ebc/tumblr_n2u56xrhbk1qbospho1_500.jpg

Pää täyttyy sadalla ja yhdellä asialla ja olen aivan varma, että unohdin jotain. Unohdin jonkun kurssin, laskin kurssien yhteismäärän väärin, jätin jotkut kirjoitukset välistä. Täytyy olla jotain, mitä olen unohtanut. Joku asia, johon havahdun keskellä yötä ja sydän jättää monta lyöntiä välistä: niin tietenkin, miksi en huomannut tuota! Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä hermostuneempi olen unohduksista. Muistan kaikki kellonajat ja päivämäärätkin väärin, numerot eivät pysy päässäni, joten olisi vain luonnollista, että olen myös unohtanut jotakin tärkeää.

Lukion lisäksi järjestelen muuttoa Englantiin. Muistettavien asioiden lista on senkin osalta pitkä ja osoitan suurta epäluottamusta Oskaria kohtaan, sillä en uskalla antaa hänelle mitään hoidettavaksi. Pelkään, ettei hän kuitenkaan muista, vaikka tällä hetkellä minun pääni onkin se epäluotettavampi. Mieli sinkoilee etenkin illalla listasta toiseen: mitä pitää huomenna muistaa, mitä teen viikonloppuna, mitä pitää muistaa ensi viikolla, mitä pitää muistaa sanoa jollekin, mikä pitää muistaa lähettää. Tähän asti olen saanut ruksia rasteja ruutuihin, tehty tehty tehty, mutta entä jos kohta joku pysäyttääkin minut? Kertoo, että olen myöhässä, ei onnistu enää. Näen joka yö unia myöhästymisestä, yritän päästä jonnekin ilman, että pääsen eteenpäin. En pääse liikkeelle.

http://25.media.tumblr.com/1cc0d299d7fa6a47bf6ca8a737b3cee7/tumblr_n2u55kDYYH1qbospho1_500.jpg

Unissa minun ympärilläni ollevat ihmiset katsovat minua, joku kysyy olenko kunnossa. He eivät ymmärrä miksi en liiku enkä minäkään tiedä syytä: en vain pääse kuin taaksepäin. Palaan takaisin kotiin, haen pyörän ja yritän päästä sillä eteenpäin, mutta siinä samassa kohtaa kuin viimeksikin minä pysähdyn näkymättömään seinään. Palaan vielä kerran takaisin ja haen auton, auto pysähtyy keskelle tietä ja muut tööttäilevät vihaisena. Olen pahoillani, en minä tiedä miksi olen jumissa, auttakaa minua! Toisissa unissa juoksen pakoon muita ihmisiä, pelkään heitä, juoksen umpikujaan. Anelen, että he eivät satuttaisi minua, yritän keksiä jotain, millä saisin tapettua itseni ennen kuin joku muu sen tekee. Kuuluu pamaus ja herään.

Ainoa asia, mikä tällä hetkellä onnistuu, on syöminen. Kai se on outoa sanoa, että osaan taas syödä, mutta minä osaan. Ateriasuunnitelma on edelleen jääkaapin ovessa, mutta en noudata sitä täysin orjallisesti. Mielessäni mietin, että ei kukaan syö saman verran joka ikinen päivä eikä siihen kuole ja samalla kuitenkin pelkään tuon ajatuksen olevan vain tekosyy vähentää ja vähentää ja vähentää, kunnes aamupala on kolme kuppia kahvia, lounas energiajuoma ja iltapalaksi Pepsi Maxia. Ei se siihen mene. Tiedän, että ainakin Oskari älähtää välittömästi, kun huomaa minun korvaavan ruokaa tupakalla tai nesteillä. Eikä kehonikaan enää kestä sitä samaa vahingollista toimintaa, jota se ennen tyytyi hiljaisena sivusta seuraamaan. Nykyään saan tuntea sen heti, jos syön liian vähän.

Ehkä minä selviän tästä kaikesta.
                          Tee tämä kaikki, jotta voit nauttia kesästä. 
Jaksa vielä vähän.
Jaksa.
Jaksa.
Jaksa.

maaliskuuta 21, 2014

Kauneusihanteet

http://healthyceleb.com/wp-content/uploads/2012/12/Victorias-Secret-Fashion-Show.jpg

Minun piti tulla kirjoittamaan sekavista mietteistäni omaa kehoani kohtaan, mutta päivän pidetessä, löysin vihankohteen, johon voin omaa kehoturhautumistani purkaa: ihanteet. Ja etenkin siis ihanteet, joista tekemällä tehdään "kaikkien" ihanteita. Yleensä tällä hetkellä puhutaan siitä, miten epärealistinen kuva naisvartalosta luodaan laihojen, 180 cm pitkien mallien avulla, joiden kehot eivät useinkaan vastaa kuin todella pienen ryhmän kehoja. Samoin uusin fitspo-villitys on hieman epäilyttävä: opettaako se oikeasti naisia hyväksymään kehonsa vai mainostaako se vain jonkinlaista supersankarimaista kehoa, johon oikeasti vain harva pystyy? Ja kun tässä yrityksessä epäonnistuu, kun rasvaprosentti ei laskekaan alle 10 prosenttiin, eikö fitspo-kulttuuri ole aivan yhtä vahingollista ja itsevihaa aiheuttavaa kuin "tavallinen" thinspokin?


Tänään ystävien "kaljamaha"-valituksia ja vaatekauppojen mainoksia katsellessani huomasin, etteivät oikeasti pelkästään naiset kärsi tästä ahtaasta kehokuvasta, mitä pienestä pitäen meille syötetään, vaikka tuosta aiheesta pidetäänkin enemmän meteliä. Pojille ja miehille on aivan yhtä ahtaat raamit, joihin kaikki eivät todellakaan mahdu eivätkä kaikki edes halua mahtua. Itse olen aina ollut rakenteeltani varsin hoikka enkä ole koskaan haaveillut isoista lihaksista tai sängestä. Silti minullekin jatkuvasti syötetään mainoksissa tuota miesihannetta: vahva, ruskettunut, sänkinen mies. Oikea sankari, pystyy mihin vain, vahva katse, vahva asento, ottaa tilan haltuun, saa kaikki naiset. Jos olet hintelä olet joko nörtti tai homo. Ja homonakaan et missän nimessä voi olla top, sinun täytyy olla bottom.


Nämä mystiset Oikeat Naiset ja Oikeat Miehet ihmetyttävät. Keitä ne oikeasti edes ovat? Jotta joku voisi olla oikea, toisen täytyisi olla ei-oikea. Olenko minä ei-oikea mies, koska en ole sänkinen, ruskettunut ja lihaksikas enkä viihdy cowboy-vaatteissa? Ihan oikeasti: kuka tuollaisen saa päättää? Tai oikeastaan: miksi jonkun annetaan päättä siitä, kuka on oikea ja kuka ei. Doven mainoskampanjat ovat iloinen tuulahdus naisten maailmaan, vaikka tosin nekin osittain saattavat kääntyä jonkinlaiseksi laihojen naisten väheksymiseksi. Et ole oikea nainen, jonka sinulle ei ole "muotoja". Joka tapauksessa Doven mainokset toimivat kuitenkin todellisina jäänsärkijöinä siihen sairaaseen maailmaan, jossa me elämme: meille pitää opettamalla opettaa se, että tältä naiset saattavat näyttää sen sijaan, että he näyttäisivät Victoria's Secret-malleilta. Eikö kukaan enää katso omia nais- tai miksei miessukulaisiaan ja huomaa, että hei, se trendimainos saattaa ehkä hiukan valehdella. On niin surullista, että meidän oikeasti edes täytyy tehdä Doven mainoskamppanjoiden kaltaisia herätyksiä. Luulisi erilaisten kehojen olevan itsestäänselvyys!

http://www.axe.ca/img/thumb/large/anti-dan_large_thumb.jpg

Tai sitten nämä henkilökohtaisen hygienian tuotteet: tee sitä, käytä tätä, jotta miellyttäisit naisia, jotta saisit naisia. En halua. En halua käyttää jotain helvetin hiusgeeliä, jotta miellyttäisin ketään muuta kuin itseäni! Miksi kukaan ei mainosta yhtään mitään siten, että hei, tee jotain kivaa itsellesi. Jotta oma olosi paranee. Koska jos hyvä olo on koko ajan riippuvainen siitä, flirttaileeko joku kanssasi vai ei, niin elämästä on tuleva yhtä helvettiä! Miksei ihmisiä opeteta huolehtimaan itsestään? Ei opeteta, että onni on itsestä kiinni. Sen sijaan opetetaan takertumaan etenkin vastakkaiseen sukupuoleen huomion ja arvostuksen toivossa. Poikien täytyy leikkiä kovia, vaikka eivät sitä olisikaan ja tyttöjen täytyy kikatella vieressä, vaikka heitä ei naurattaisikaan. Huomaa minut, huomaa minut. Anna minulle ihmisarvo.


Olen niin kyllästynyt siihen, ettei kukaan saa olla onnellinen omana itsenään. Koko ajan ulkopuolelta kerrotaan, millainen sinun kuuluisi olla, jotta olisit "oikea", jotta voisit olla onnellinen. Minä kuulen jatkuvasti kyselyitä siitä, enkö haluaisi olla miehekkäämpi. "Oskarikin varmaan tykkäisi". Entäs jos lopettaisit kertomasta, mitä joku toinen haluaa ja keskittyisit itseesi! Ei, en ihan oikeasti halua olla Calvin Kleinen alusvaatemallin näköinen eikä tuossa ole ripaustakaan kateutta. Minun identiteettiini itsestäni ei kuulu  kehonkarvoitus ja sixpack, get used to it. Nykyajan ihminen kauhistelee vanhempien aikojen univormumaisia käytös- ja pukeutumissääntöjä, mutta en ymmärrä, miten tämä kehounivormu poikkeaa siitä, että joku ei joskus saanut pukeutua tiettyyn kankaaseen, koska se oli varattu vain kuninkaallisille. Yhtä lailla kaikkien kehojen pakottaminen yhteen muottiin on rajoitusten luomista.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/60/1_dolce_gabbana.jpg

Nykyään on täysin ok sanoa vihaavansa kehoaan, sen jälkeen aletaan jakaa dieettivinkkejä. Mutta jos sanot olevasi tyytyväinen itseesi, saat katseita, jotka huutavat päin naamaasi: oletpa töykeä ja itsekäs. Eikai kukaan uskalla olla tyytyväinen itseensä, kun siitä saa vain paskaa niskaansa! Lapset katsovat vanhempiaan, jotka jatkuvasti pakotetaan tai pakottavat itsensä tavoittelemaan sitä unelmakehoa ja oppivat, ettei omaan itseensä saa olla tyytyväinen. Se on turhaa leuhkimista ja aiheutta muille mielipahaa. Sosiaalinen normi on vihata itseään, silloin sinut hyväksytään joukkoon. Paitsi, että sitten, jos sairastut syömishäiriöön, olet sekopää, "mikset vaan voi olla tyytyväinen omaan kehoosi?" Right.

http://fueledbydietcoke.files.wordpress.com/2011/03/faith-hill.jpg

Ja se, mikä tässä on kaikista pahinta? Meistä jokainen tietää, että mainokset kertovat valheita. Että kuvia muokataan helvetistä itään, että mallit vääntäytyvät epäluonnollisiin asentoihin, seisovat varpaillaan, jotta painoindeksi olisi pienempi. Me tiedämme sen. Mutta silti tässä me vain olemme: syömme sitä paskaa, jota meille syötetään ja annamme sen tappaa päässämme kaiken itsekunnioituksen ja -rakkauden. Eikö ihan oikeasti monta miljardia ihmistä pysty tekemään mitään mainostoimistoille ja lehdille? Eikö oikeasti koulussa voitaisi opettaa terveellisen ruokavalion ja liikunnan lisäksi itsensä rakastamisen taitoja? We blame the society, but we are the society. Näin ollen meidän luulisin pystyvän tekemään jotain.

Mitä enemmän tätä asiaa mietin, sitä vihaisemmaksi tulen, mutta tässä taisi olla suurinosa höyryistä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, täydellistä ajatustenvirtaa. Nyt menen kylpyyn ja sen jälkeen raahaan Sheldon Coopermaisen kehoni sänkyyn enkä todellakaan ota mukaan sinne yhtään tiimalasivartaloista, isorintaista, kiinteää, pitkähiuksista, valkoisilla hampailla varustettua naista, joka on mahdollisesti hullaantunut käyttämästäni kylpyvaahdosta. Kiitos ei.

maaliskuuta 19, 2014

I ran a hundred miles to loosen up my flow

http://31.media.tumblr.com/2456725fede613f69c969caa77fa6a99/tumblr_n2bq2rtrt41qbospho1_500.jpg

Tämä päivä on sisältänyt kaikkia mahdollisia tunteita, mutta olen niin ylpeä siitä, että sain itse itseni rauhoiteltua. Iltapäivällä mieleen hiipi outo ahdistus, levottomuus ja epätoivo enkä saanut siitä tunteesta kiinni. Oskari oli lähtenyt käymään kaverillaan ja bussissa matkalla tyhjään kotiin, tunsin palan nousevan kurkkuuni ja kotiin päästyäni kävin läpi lukuisia eri vaihtoehtoja, joilla tyynnyttäisin oloni: ahmiminen, oksentaminen, viiltely, nukkuminen, käveleminen, elokuva... Lopulta päätin lähteä kävelylle. 

Tärisin kylmästä takin ja neuleen alla ja yritin kävellä aina vain nopeammin. Hetken päästä melkein kuulin päässäni, miten ajatukset aukesivat ja kysyin itseltäni hiljaa: mikä minua oikeasti ahdistaa? Yritin selittää itselleni kaikkia mahdollisia syitä ololleni, mutta lopulta palasin kuitenkin aina samaan kysymykseen: entä sitten? Aluksi tuntui siltä, ettei ahdistusvyyhti sisällä kadonnut mihinkään, vaan, että se olisi ainoastaan kasvanut, mutta noin 15 minuutin kuluttua huomasin unohtaneeni ne pienet, häiritsevät asiat ja sen sijaan mietin, miten ratkaisisin ne tilanteet, jos nuo ahdistavat asiat kävisivät toteen. Kaikki ajatustiet veivät siihen samaan pisteeseen: ei se ole loppu, se ei ole mitään lopullista, se ei vie pois kaikkea sitä, mitä minulla nyt on. 

http://25.media.tumblr.com/0e655cd87a5a4baa7885cad4d6075633/tumblr_mnpulhkciG1r52cu9o1_500.jpg

Olen kesästä 2012 alkaen hiljalleen opetellut ja kehittänyt keinoja, joilla saisin itseni rauhoiteltua, mutta olen tähän asti ollut hieman epäileväinen niiden suhteen. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa positiivinen, oikeasti rationalistinen minä sai voiton siitä jatkuvasti luovuttavasta ja epätoivoisesta minästä. Ehkä jollekin tämä on pieni asia, mutta minä en voinut uskoa sitä todeksi, että olin oikeasti saanut käännettyä mieleni ääripäästä toiseen. Ehkä olen aiemmin luovuttanut liian helpolla, en tiedä, mutta nyt opin sen, että ei oikeasti saa luovuttaa: mieleni on minun mieleni eikä siellä oikeasti ole mitään vierasta tai ulkoa tullutta alienia, joka ohjailisi ajatuksiani. Minä itse olen vastuussa asenteestani ja ajatuksistani.

Oskarin silmistä näki, miten ylpeä hän oli, kun kerroin onnistumisestani ja nyt tunnen oloni niin rauhalliseksi ja vahvaksi. Miksi minä murehdin ja ahdistuin? Ei minulla ole hätää.
Kiitos kaikille, jotka kommentoitte kaikkea ihanaa edelliseen merkintään. Saitte Oskarinkin hymyilemään. =) Oman pään sisälle on aivan liian helppoa upota ja siksi on ehkä hyvä välillä kuunnella, mitä jonkun toisen pään sisällä on. Negatiiviset asiat haluaisi pitää sisällään, ettei satuta muita, mutta ei se ikinä mene niin: läheiset joutuvat kuitenkin aina tavalla tai toisella kärsimään. Minä en halua enää laittaa Oskaria kärsimään tai vanhempiani, mutta ennen kaikkea: en halua tuottaa kärsimystä itselleni.

Enkä halua enää pelätä mitään!

maaliskuuta 16, 2014

Syömishäiriöni Oskarin silmin

Viimeinkin Oskarin puoli viimeisen kahden vuoden syömistaisteilusta. Koko teksti on siis täysin Oskarin tuottamaa paitsi sulkeissa kursiivilla olevat osat. Päätin laittaa muutaman omastanikin mielestäni vastenmielisen kuvan osoittamaan sitä, miten ruma sairaus syömishäiriö oikeasti ja toivon, että kukaan ei pidä näitä kuvia minään thinspona. Muutamat kuvat ovat jo täällä blogissa olleet, mutta yritin etsiä myös uutta näytettävää.
Jos et halua nähdä kuvia vakavasti aliravitusta ihmiskehosta, kannattaa scrollailla alaspäin varovasti!

Ku mä ekaa kertaa näin sut mä en todellakaan kiinnittäny huomiota sun painoon, vaik tiiän et sä edelleenki luulet niin. Mä näin vaa sun silmät ja nenän ja halusin tutustuu suhun, mut en päästäny mua lähelles. En muista et kukaa olis koskaa puhunu sun painosta mut sit ku aloit laihtuu ni siit kyl puhuttiin. Sust näki et samal ku paino lähti ni rentouduit ja näytit silt ku jonkinlaine taakka ois pudonnu sun harteilta. Kesäl 2011 mä olin niin ihastunu suhun et se oikeesti sattu ja olin yht aikaa tosi onnelline et pystyin juttelee sun kaa enemmän mut samal pelkäsin koko ajan et sanoisit olevas ihastunu johonki tyttöön tms. Mä ajattelin sua koko ajan mut en muista et oisin sinänsä kiinnittäny sun kehoon eniten huomiota, vaik olitki hoikistunu tosi paljon enkä mä sitä sano ettet ois ollu hyvännäköne. Mut se mitä mä kaipasin olis ollu se et oisin kunnol saanu tutustuu suhun.

20.9.2011 BMI 19,2

Sit 2011 talvel alettiin paremmin tutustuu ja tammikuus 2012 alettiin seurustella. Vast sillon mä ekaa kertaa huomasin sen et olit oikeesti tosi pieni mut aattelin et ehkä sä vaan oot pienirakenteinen. En ollu koskaa nähny sua enne sun lievää ylipainoa, joten en tienny minkä "malline" oikeesti olit. Mä en muista minkäänlaisii riitoja syömisistä ja vast jälkikäteen huomasin syömishäiriön merkit, jotka olin ite laittanu vaan sun ujon ja syrjäänvetäytyvän luonteen piikkii. Mä oon vissiin aina sanonu sitä et oot tosi outo ja yllätyin suhun tutustuessa siit miten paljon sä oikeesti ajattelit ja ehkä sit sen takii olin keväälläki viel sellasel asenteella et no sä nyt vaan oot tollanen hassu. En pitäny sun outoi tapoja syömishäiriönä vaan pelkästää sun tottumuksina. (Vuoden 2011 lopulla ja 2012 alussa painoindeksini oli n. 18,2-19. Paino pysyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vakaana, vaikka yritinkin laihduttaa.)

6.4.2012 BMI 16,5

Huhtikuus aloin kuitenki ihan kunnolla huolestuu. Sitä enne olin kyselly sult et laihutatko vielki ja et tiiätkö yhtää mikä sun normaalipaino olis. Sun vanhemmatki kyseli tosta mut koska en ite edelleenkää oikee huomannu mitään suurii muutoksii meijän arjessa ni en halunnu aatella et kyse olis jostain tosi vakavasta. Uskottelin itelleni et se vaa johtu siit ettet osannu siirtyy laihutusruokavaliost sellaseen et paino pysyis paikoillaa. Ja sitä sä sanoit mulleki koko ajan: et oot nii mont vuot syöny miten sattuu ni nyt sul on tosi paljo kaikkee uutta totuteltavaa. Ja mä halusin uskoo suhun, koska aattelin et ei noin fiksu ihmine alkais sairastaa anoreksiaa. (Huhtikuun alussa painoni oli tippunut siten, että 6.4. painoindeksini oli 16,5 ja 18.4. jo niinkin alhainen kuin 15,9.)

18.4.2012 BMI 15,9

En mä kuitenkaa sokee ollu. Sun lantioluut sattu mun latioluit vasten ja öisin mä useesti heräilin ja kokeilin et hengititsä vielä. Mä en antanu sun kantaa mitää painavaa enkä halunnu päästää sua ees kävelyille, koska musta et näyttäny tarpeeks vahvalt sellaseen. Olisin vaa halunnu pitää sut mun sylissä ja ottaa ihan rauhassa. Huhtikuus myös huomasin et seksi alko tökkii. (huono sanavalinta, tiiän) Sä et selkeesti halunnu ja tosi useesti sanoitki suoraan ettet haluu et suhun kosketaan. Mul oli tosi huono omatunto melkeen joka kerran jälkee koska must tuntu et pakotin sut johonki mitä et ois halunnu. Sä kerroit mulle pari kertaa et koet syyllisyyttä seksistä ja et susta tuntuu jotenki tosi ällöltä ja likaselta mut en oikeen osannu auttaa sua muuten ku vähentämäl seksin määrää. Mä myös tunsin syyllisyyttä siit et useesti ajattelin päässäni jopa et hyi, ku katoin sun kehoo. Kaikki sun luut näky ja sun käsis näky kaikki verisuonet tosi selvästi.

8.5.2012 BMI 15,6

Mä yritin huhtikuun lopussa useesti saada sua syömään kaikkee rasvasta ja kaloripitosta, koska aloin olee tosi peloissani mut kai mä oon vaa nii yksinkertane et mua pystyy hämää helposti seksillä. (Et sä ole yksinkertainen, rakas. Oli väärin käyttää seksiä sua ja sun huolenpitoasi vastaan, mutta en uskaltanut suoraan kieltäytyä esimerkiksi ruasta, koska pelkäsin paljastuvani.) Aattelin et jos vaik kuolisitki huomenna ni olisin saanu viel kerran olla ihan kiinni suussa, mut samal mä oikeesti pelkäsin et saisit sydänkohtauksen. Mul oli tosi ristiriitane olo koko ajan, koska olin tosi huolissani ja tuntu silt et vietin viimesiä hetkiäni sun kans mut silti sit kuitenki aattelin et ei tää voi päättyy näin ja et ei meil oo mitään hätää.

Eikä meil parina ollukaan hätää vaik aloitki olee aika poissaoleva. Yritin saada sun selkeesti huonontunutta oloo paremmaks kaikil pienil teoilla ja hetkeks musta aina tuntu silt et kaikki selvii. Toukokuus juttelin useesti salaa sun vanhempien kans sun painosta ja neki oli tosi neuvottomia enkä mäkää pystyny oikee tarjoomaan mitää kunnon todisteit siitä et oisit sairas. Siis jos sun painonlaskuu ei otettu mukaan. Me ei edelleenkää pahemmin riidelty vaik vietettii tosi paljon aikaa yhes ja muutenki olit muuttunu ihan ekstra seesteiseks mikä kyl sit vähän myöhemmin paljastu siks et olit vaa yksinkertasesti ihan liian väsyny riitelee. Et myöskää oikee koskaa riidelly sun vanhempien kans ruuasta, joten me oltii vähä hämillämme siitä et oliks sun laihtumine oikeesti vaa vahinko vai oliks sulla joku tosi pahasti pielessä.


Sit tuli toukokuun 19. päivä ja mä melkeen menetin sut. Mä en oo ikin nähny niin paljon verta enkä oo ikin ollu nii peloissani. Mä en muista kunnol mitään siit loppuillast ku sut vietiin sairaalaa enkä muista mitää myöskää seuraavast päiväst. Sit kohta sä menit jo osastolle ja mä jäin yksin uudel paikkakunnalle sun vanhempien kaa. Mä en muista paljookaan tost kesästä paitsi sellasii pienii juttuja niinku se et ku oltiin Korkeesaares ni sä otit yhtäkkii mua mun kädest kiinni vaik et sitä aikasemmi ikin ollu tehny nii julkisel paikal. Ja mä muistan ku sä söit sen kesän ekan jätskin. Ja muistan sellasii ihmeellisii itkukohtauksia sillon ku sä olit osastolla ja mul oli tosi yksinäine olo.

Olit siel kolme kuukautta ja tulit takas mun mielest iha yht aliravittunaki ku millasena olit sinne menny. Siit alko ylä- ja alamäet sun parantumisen kans ja se koko loppuvuos oli ainaki mun oman käyttäytymisen osalt iha painajaismaista. Ku aloit hyvän alun jälkee palailla takas oksentamisee ni mä pimahin. En yritä mitenkää puolustella sitä fyysistä ja henkistä välivaltaa mitä mä käytin sua kohtaan mut kai mä vaa olin tosi peloissani et palaisit takas anoreksiaan ja bulimiaan. Ja mä opin vast vähä myöhemmin sen et riitelemine ilman väkivaltaa on ihan mahollista ja normaalii, koska mun omas perhees ei ikin selvitty pelkil sanallisil yhteenotoil. Se syksy siis meni vähän miten meni, mut sun paino onneks nous tasaseen tahtiin.


Koko osaston jälkeisen ajan sun paino on vaihdellu aika paljonki. (Painoindeksini on vaihdellut 18-24 välillä osaston jälkeisenä aikana.) Mut viime kesänä Englannis mä näin sust sellasen puolen mitä en ollu aiemmin nähny ja toivon et se ei jääny vikaks kerraks! Sä olit tosi ilone ja nauroit koko ajan ja olit tosi itsevarma. Sä oot aina ollu säikky ja jotenki sellane anteekspyytävä mut sillon sä otit tilan haltuun ja otit mitä halusit. Mä näin miten hyvin sä voit ja sun naurussas ei ollu mitään feikkiä. Must tuntu nii ihanan helpottuneelt pitkäst aikaa ku tiesin et sul oli sillon kaikki hyvin. Sen kesän voimal sä jaksoit aika pitkään mut sit alko taas sellane juupas-eipäs-taistelu.

Välil must tuntuu et me ollaan umpikujas sun parantumisen suhteen ja et sulle on helpompi vaa valuu takasin mut sit toisaalt haluun kyl uskoo et oot jo liian kaukana siit anoreksia-bulimia helvetistä. Mä oon tosi ilone et oot alkanu puhuu mulle enemmä ja et pystyt myöntää jos on tullu takapakkii. Me ollaan lähennytty tosi paljo ja oon oppinu kans ittestäni paljo sun kans enkä vaihtais päivääkää vaik on olluki tosi rankkaa. Mä oon onnelline sun kanssas ja nykyää vaik tiiän ettet edelleenkää oo ihan super tyytyväine sun kehoon ni sä oot ihan ku eri ihminen verrattun vaik viime vuoteen. Tuntuu et sellane jonkunlaine verho on vihdoinki poissa sun ja meijän muiden välilt etkä oo enää nii sosiaalisesti rajottunu. Enne mä välil pelkäsin ehottaa sulle et lähetään jonneki tai tehään jotain koska et ikin halunnu tai uskaltanu mut nyt sust näkee et oot saanu elämän takas.

16.3.2014 BMI 20,6

Mä toivon et sä jaksat viel yrittää parantuu etkä ikin luovuta sen suhteen, koska sulla on mun tuki ja mä oon valmis auttamaan sua nii paljo ku vaa haluut! Mä tiiän et välil oon ollu tosi huono motivoija ku oon ollu nii syväl oman pään sisäl mut ainaki täl hetkel pystyn onneks käyttää kaiken energian suhun. Aina jos sust tuntuu silt ettet pääse eteenpäi ja ettet pysty mihinkää ni kato mist oot jo selvinny! Sä väität aina et mä oon jotenki tosi vahva ku oon jaksanu sua mut mun jaksamiset ei oo mitään verratun siihe mitä sä oot ite käyny läpi. Koska vaik tietty mä ja sun vanhemmat etenki ollaan oltu sun tukena ni sä oot silti ite ollu se, joka on kaiken muuttanu. Ja jos jonkun asian suhteen saisit kulkee nokka pystyssä ni tän, koska sä oot se joka on muuttanu sun elämän. Ei kukaan muu!

Ja sen mä haluisin sanoo, Miika, et mä rakastan sua. Mä oon välittäny susta kaikissa sun painoindekseissä 28 ja 15 välillä enkä mä todellakaa välitä sust vähemmä nyt ku oot normaalipainone! Mä rakastan edelleen sun hymyä ja sun naurua ja kaikkii sun outoja juttuja joit sanot ihan yhtäkkii ääneen. Oot nii söpö aamusin ku oot iha pihal kaikest ja sun tukka on sekasin. Tai ku istut ja makaat melkee aina lattial vaik voisit olla jossain pehmeemmälki. Sul on pehmeet huulet ja tuoksut ihanalta eikä mulle oo mitään väliä missä painossa oot niin kauan ku mä oikeesti nään et oot onnelline. Mä toivon et mustaki tulis joskus niin vanha ku mitä sä oo! 

http://25.media.tumblr.com/75ce502939b88a22eaa3ac9ce28dc88b/tumblr_n1s7f6hvek1qbospho1_500.jpg

Olin eilen aamulla aivan varma, että antaisin itselleni tänä viikonloppuna luvan oksentaa ihan muutaman kerran vain, mutta sen sijaan luin kaiken sen, minkä Oskari kirjoitti ja tein kaiken juuri päinvastoin kuin miten entinen Miika olisi tehnyt. Söin paljon, join paljon, jätin lenkin välistä, harrastin paljon seksiä ja makasin olohuoneen lattialla kynttilöiden ympäröimänä enkä ajatellut yhtään mitään. Entisen Miikan luut kolisivat vihasta vasten toisiaan, mutta minulle se on ihan se ja sama: minulla on turvanani ympärilläni niin paljon enemmän kuin sinulla koskaan oli ja jos sen kaiken ihanan vanavedessä olen isompi kuin sinä olit, niin hyvä vaan!

Sen sijaan, että suunnittelisin, miten ensi viikolla laihdun, suunnittelen nyt, miten tästä eteenpäin muistan joka ikinen päivä motivoida itseäni elämään ilman syömishäiriötä. Koska ei minun tarvitse kuin tehdä ruutupaperille plussia ja miinuksia huomatakseni, ettei syömishäiriö anna mitään, mistä olisi hyötyä. Ja se ihana kesä... Minä palaan siihen vielä. Siitä kesästä tulee minun kevääni, syksyni ja talveni.