marraskuuta 14, 2014

http://40.media.tumblr.com/5c866be7f78501a101930c5a6ecd4492/tumblr_meprhkOx2m1rjj3dio1_1280.jpg

Mä kuolen tähän.
Jos en lopeta nyt. 
Ei huomenna vaan nyt
En oksenna enää kertaakaan, en jätä aterioita välistä vaikka miten ahdistaisi. On pakko saada takaisin se motivaatio, se halu onnistua, se hymy ja nauru. Kiroan itseäni pitkällä listalla pääni sisällä: tyhmä, laiska, sekopää, sairas, naurettava, lapsellinen, itsekäs, typeräpaskakuole. Ei se motivoi, se rikkoo ne hauraatkin onnistumiset, joita saan välillä tehtyä, mutta en minä voi itseäni kehuakaan. 

Hienoa sinä ruma pieni raukka, joka olet taas palannut alipainoon. Tosi hienoa, Miika!
Kato, sun kihlattusi itkee, ihanaa! Sä jopa mietit kuumeisesti sen ruuan kalorimäärää, jota ruokit vauvalle, tosi tervettä jes! Oot kyllä kaikella tapaa todella ehjä ja fiksu ihminen, vau!

http://www.hungertorecover.com/3f50de1698d7631330353a1d3dc5e08a.jpg 

Tiedän, että en ole vielä niin pitkällä kuin silloin joskus. Tiedän, että pelkästään viikko täynnä onnistumisia tekisi paljon. Ja se viikko minun on pakko saada kaivettua esiin ylösnostettujen, puoliksi sulaneiden ruoka-annosten keskeltä. 
Pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko pakko.

marraskuuta 10, 2014

Still same

http://33.media.tumblr.com/267caf00c752a90739c4392bcbc826cd/tumblr_nei57h3osf1qbospho1_500.jpg

"Hyvää isänpäivää! :)"
Katson kännykän näyttöä, en ymmärrä viestiä. Kysyn oliko ystäväni laittanut viestin väärään numeroon.
"Hönö, sähän oot isä! :D"
Minä?
Ai...
Niin olenkin. 
Sen tajuaminen tuo kyyneleet silmiin. Pakenen työpaikan vessaan ja jään hetkeksi sinne haukkomaan henkeäni. Nielen itkun äänekkäimmät osat ja yritän rauhoittua, pyyhin kyyneleet ja palaan takaisin papereiden äärelle.

Kotona odottaa perhe. 
Perhe, jonka takia minun on pakko pakko pakko saada painoa nostettua. Kaikki muut matkaavat eteenpäin, Emilyllekin puhkeaa pian hampaita, ja minä olen edelleen tässä. Voin itkeä Oskaria vasten ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta se itkeminen ei laita ruokaa suuhuni, ei tuo toivottuja kiloja vaa'an lasipinnan alla vilkkuvalle näytölle. Ja niitä terveillä tavoilla hankittuja kiloja todellakin pitäisi saada. Yritin ahmimallakin saada painon nousemaan, mutta siitä seurasi vain pakotettu tyhjentyminen, kun vatsa anoi armoa kaiken sen ruokamäärän alla.

Edelleen samassa pisteessä. 
Edelleen alipainoinen.
Vanhemmat saapuvat loppuviikosta kauhistelemaan ulkomuotoani. Siihen mennessä pakko saada päälle edes ihan vähän vesipainoa ja iloista turvotusta naamaan. Tuntuu siltä, että aika loppuu kesken.
Entä, jos oikeasti kuolen huomenna?
Mua pelottaa se ihan saatanasti.
Mulla olisi vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. 
Mut mun sydän lyö oudosti.
Koko rintakehä tuntuu ontolta.

lokakuuta 22, 2014

Tauko

http://38.media.tumblr.com/32d7c6d187e9e14652a0d04b004e0e81/tumblr_ncegu3hO5m1qbospho1_500.jpg

Mun on pakko pitää pieni tauko täältä, jotta saan keskitettyä kaiken käytössä olevan ylimääräisen energiani painon nostamiseen. Haluan olla hyvä kihlattu, isä sekä ystävä eikä mulla riitä nyt aika tai voimat myös blogin päivittämiseen ja kuvien keräämiseen. Ja Oskari on kyllä todella huolissaan ja surullinen, jos se nyt on se, mitä jotkut täällä haluavat tietää. Rakkaani kärsii kyllä, ei huolta.

En tiedä, milloin palaan takaisin kirjoittamaan tänne, mutta en ennen kuin olen terveempi. Mua pelottaa, että sydän ei enää lyö huomenna: siihen sattuu ja se tuntuu raskaalta. En halua kuolla. Asetin itselleni liikuntakiellon, kunnes paino nousee lähelle normaalipainoa, mutta en tiedä kuinka paljon pelkkien lenkkien poistaminen arkirutiineista auttaa. Yritän kuitenkin parhaani.

Pitäkää itsestänne huolta!

lokakuuta 19, 2014


Ennen kuin astuin vaa'alle, mietin pitkään, kannattaako se. Hyödynkö siitä mitään. Tarvitseeko minun. Kun luku välkkyi lasivaa'an näytöllä, en ajatellut mitään, koska en ole sisäistänyt brittien painosysteemiä ja arvioin mielessäni painoni 70 kiloon. Painoindeksi hieman yli 20, ei suurta hätä, isoin ongelma ei edelleenkään ole paino vaan pää.

8 st 12.2 lb.
56.3 kg.
BMI 16,8.

Tätä en odottanut, en todellakaan. 
Ahdistaa ihan helvetisti.
Voin vilpittömästi sanoa, etten ole omasta mielestäni syönyt liian vähän ainakaan niin pitkään, että paino olisi voinut pudota näin alas eikä Oskarikaan ole kommentoinut laihtumista. Ehkä hän ei ole ehtinyt huomata? Ehkä hän on vain liian tottunut tähän? Jättääkö hän minut? Onko hän jo luovuttanut? Miettinyt mielessään, että kohta se kaikki alkaa taas uudestaan ja pakannut jo laukkunsa valmiiksi? 

Pää ei ymmärrä tätä. Se sanoo, että olen laihtunut vain vähän, joitakin kiloja, mutta en helvetti näin paljoa! Joudun aloittamaan alusta, aivan alusta. Kuin olisin tullut suoraan osastolta kotiin, syksy 2012, taas ne veriset riidat, oksentelun aloittaminen tauon jälkeen... Haluaisin niin kovasti antaa periksi, antaa paikkani, ruokani, veteni, happeni jonkun toisen käyttöön, mutta olohuoneen toisesta päästä tuijottaa minuun pieni, luottava silmäpari. Ja yläkerrassa puhtailta ja pehmeiltä tuoksuvia pyykkejä viikkaa kaappeihin toinen minuun luottava ihminen. 

Ja minä petän heidät kerta toisensa jälkeen.
Petän itseni aina vain uudestaan ja uudestaan.
Miten pääsen täältä taas ylös? En jaksa.

Maailma on suuri mut mitä sil on väliä
avara ja kaunis mut mitä sil on väliä
itse olen aina sama ja aina tässä

Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan
vievät minut kauaksi kotoani nopeaan
vievät minut kauas silti oon aina tässä
en pääse pois
en pääse pois
Maija Vilkkumaa - Ei susta huomaa

lokakuuta 16, 2014

No light, no light in your bright blue eyes, I never knew daylight could be so violent

http://40.media.tumblr.com/24310299fbc93a1e10cd7c1a1f031e8a/tumblr_n3rwmlrkmV1qd8f1xo1_500.jpg

Hiljaisuus on venynyt blogitauoksi, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitus. Yhtäkkiä takana on taas yksi uusi kokonainen kuukausi ja tuntuu siltä, että olen oikeasti elänyt siitä vain muutaman viikon. Kohta on enää kaksi kuukautta jouluun, kohta vuosi loppuu... Suuri tarve elää ja kokea, mutta se tarve tuo kuitenkin useasti vain stressiä: olisinko voinut tehdä tänään jotain toisin, ajatella toisin? Olisiko jossain joku hieno tilaisuus, joka odottaa minua, mutta en ehdi löytämään sitä? Pystyisinkö antamaan vielä vähän enemmän? Vähän lisää, ihan vähän vain. Sydän hakkaa piinaavan kovaa joka yö.

Viimeiset viikot menivät pitkiä, unettomia öitä viettäen ja päivät käytimme Oskarin kanssa sujuvasti riitelemiseen. Niinkuin meillä olisi ollut varaa käyttää energiaa sellaiseen... Töissä ärtymys ehti muuttua haluksi pyytää anteeksi ja halata, mutta kotona yksikin sana oli taas liikaa ja sopimisesta tuli taas täysin mahdoton ajatus. Nyt onneksi Emily on hieman rauhoittunut ja vanhempani viime viikonloppuinen vierailu antoi minulle ja Oskarille tilaisuuden ryömiä ylös sängystä vasta iltapäivällä. Olemme puhuneet läpi jokaisen riidanaiheen, halanneet ja sopineet. En halua olla vihainen sille ihanalle ihmiselle.

http://33.media.tumblr.com/2330a67f36afded5a8fbf4d195e6b2d6/tumblr_nd9i1sfMpR1qbospho1_500.jpg

Olen laihtunut hieman ja haluni yrittää tuoda kehoni ja mieleni yhteen joogamatolla ovat kadonneet lähes kokonaan. Olen juossut vihaisia hikilenkkejä pimeässä ja pysähtynyt katuvalojen väleihin varjoon piiloon, yrittänyt tasata hengitystäni. On tuntunut todella vaikealta rakastaa omaa kehoani, kun olen jatkuvasti ollut sotajalalla sen yhden ihmisen kanssa, joka on toiminut koko paranemisprosessini suurimpana kivijalkana. Vihaan sitä, miten riippuvainen olen edelleen Oskarista ja siitä, mitä meille parina kuuluu. Kai oma ulkomuotoni on jossain määrin edelleen suhteessa siihen, miten Oskari minut näkee ja jos suhteemme ei tietyllä hetkellä ole täynnä halauksia ja suudelmia, en jaksa nähdä kovin paljoa vaivaa kehoni eteen.

Hävettää myöntää, että olen ottanut muutamat askeleet taaksepäin. Hävettää, koska olen niin innoissani kirjoitellut siitä, miten iki-ihanaa arkeni on enkä enää ikinä halua palata vanhaan ja blaa blaa. Tuntuu siltä, että jokainen tänne kirjoittamani teksti on vain täynnä sitä tyhjänpäiväistä lässytystä siitä, miten en aio antaa periksi, vaikka joku asia onkin mennyt pieleen syömisten ja kehon suhteen. Herää kysymys: milloin minulla sitten on oikeasti mennyt hyvin, jos vakuuttelen vain koko ajan sitä, että aion nousta uudelleen? Pelottaa, että parantumiseni on pelkkä arkirutiini eikä syvälle päähän juurtunut filosofia.

http://38.media.tumblr.com/ee867a38a9c33245a6ff3369f3c49182/tumblr_nd7r0gne2W1qbospho1_500.jpg

Haluaisin sanoa jotain muuta kuin sen saman vanhan "yritän yritän yritän".
En jaksa enää vain yrittää, haluaisin kerrankin onnistua, mutta... En tiedä mikä tai kuka minua estää. Niin moni asia on paremmin kuin vuosiin ja ratsastan jatkuvasti tuon tekosyyn varjolla pimeimmille poluille aina vaan uudelleen ja uudelleen. Miksi minä teen tätä, miksi? Tiedän, että syömättä jättäminen ei tee onnelliseksi, mutta teen sitä silti. Tiedän miten rakentaa ja miten tuhota ja valitsen silti typeryyksissäni aina tuhon, jota sitten valittelen ja voivottelen täällä. 

Tyhmyyttä? Itsepäisyyttä? Pelkoa? Laiskuutta? Hulluutta?

Miksi minä en vain parane?